12.12.2017 |Heikki Patomäki

Ulkoinen tutkimusrahoitus vastaan vapaa tutkimus

On syntynyt epäterve tilanne. Jokainen yliopisto panostaa yhä enemmän ulkoisen rahoituksen hakemiseen. Ne palkkaavat ihmisiä tekemään yhä ammattimaisempia ja hiotumpia hakemuksia. Samalla hakemuksia tehdään aiempaa enemmän – ja siten niitä myös täytyy arvioida aiempaa enemmän. Yliopistolaiset tekevät hakemukset ja toimivat toistensa hankkeiden arvioitsijana. Osa tutkija-opettajista käyttää jopa puolet työajastaan pelkkien hakemusten tekemiseen.

Akatemia on paikka, jossa oppineet voivat keskustella, väitellä ja tehdä tutkimusta. Suomen Akatemia ei ole akatemia tässä klassisessa mielessä vaan tutkimusrahoituksen jakojärjestelmä. Rahanjaon kautta se ohjaa myös tutkimuksen sisältöä. Akatemian rooli on korostunut voimakkaasti 1990-luvulta lähtien. 1990-luvulla yliopistojen rahoitus nousi hieman yli kaksi prosenttia vuodessa (joka kului suurelta osin entistä suurempiin tilavuokriin) samalla, kun tutkimuksen ulkoisen rahoitus nousi kymmenessä vuodessa 2,5-kertaiseksi. Sama kehitys jatkui 2000-luvulla. Uuden palkkajärjestelmän myötä (2005 –>) myös palkkojen nousu alkoi syödä yliopistojen varoja, mutta ulkoiseen rahoitukseen panostettiin edelleen lisää.

2010-lukua ovat leimanneet suoranaiset leikkaukset, mikä on vain korostanut ulkoisen rahoituksen merkitystä. Tosiasiassa yliopistot eivät voi korvata perusrahoituksen leikkauksia lisäämällä ulkoisen rahoituksen määrää, sillä suurin osa ulkoisesta rahoituksesta – Akatemia, TEKES ja EU-rahoitusmuodot – on julkista rahaa, jonka kokonaismäärä on enemmän tai vähemmän annettu. Yhden lisäys on toisen vähennys. Kyse on nollasummapelistä, joka leikkausten aikana voi kääntyä negatiivisen summan peliksi.

On syntynyt täysin epäterve tilanne. Jokainen yliopisto panostaa yhä enemmän ulkoisen rahoituksen hakemiseen. Ne palkkaavat ihmisiä tekemään yhä ammattimaisempia ja hiotumpia hakemuksia. Samalla hakemuksia tehdään aiempaa enemmän – ja siten niitä myös täytyy arvioida aiempaa enemmän. Yliopistolaiset tekevät hakemukset ja toimivat toistensa hankkeiden arvioitsijana. Osa tutkija-opettajista käyttää jopa puolet työajastaan pelkkien hakemusten tekemiseen. Lisäksi resursseja tarvitaan Akatemian, TEKESin ja EU-järjestelmien byrokratian pyörittämiseen. Kaikki tämä on pois yliopistojen tutkimus- ja opetustoiminnasta.

Hakemusten ammattimaistuminen tapahtuu sisällön kustannuksella. Hakemukset räätälöidään näyttämään mahdollisimman hyviltä annettujen kriteerien puitteissa. Parhaiten menestyvät hakemukset, jotka luovat kuvan tarkkaan valmistellusta menestyksekkäästä, laajaan kansainväliseen yhteistyöhön perustuvasta hankkeesta. Tosiasiassa hankkeen yksityiskohtainen valmistelu hakemusta varten on 90% hukkatyötä (ja lisäksi vielä noloa sellaista), koska suurin osa hakemuksista hylätään. Oikeasti tutkimusprosessin vaiheet on helppo kuvata tarkkaan ja vakuuttavasti vasta jälkikäteen. Aidossa tutkimusprosessissa olennaisinta ovat kysymykset. Moni muu asia on alussa vielä auki ja ratkeaa vasta uusien oivallusten myötä prosessin kuluessa.

Käytännössä hakemuksia tehdäänkin pitkälti aiempien projektien pohjalta. Joskus hakemuksessa kuvataan jo tehtyä tutkimusta, välillä matkitaan sen kulkua väljemmin. Ulkoinen rahoitus on aina vähintään vuoden jäljessä tutkimuksen tosiasiallisesta tilanteesta, ja lisäksi ulkoinen rahoitus on lyhytjänteistä, nykivää ja epävarmaa. On nopeasyklisiä tieteenaloja, joissa on tapana hakea rahaa jo tehdylle tutkimukselle, mutta käyttää saatu rahoitus joko prosessin seuraavaan vaiheeseen tai johonkin muuhun. Vaikka tällainen institutionalisoitu epärehellisyys voi lisätä vapautta, käytännössä Akatemian ja muiden rahoittajien kriteerit ohjaavat vahvasti tekemään vain tietynlaista tutkimusta.

Usein mallina toimivat luonnontieteiden ja teknisten tieteiden suuria rahoja ja laitteita vaativat laboratoriotutkimukset, vaikka monet teoreettiset tieteet ja ihmistieteet eivät sovi lainkaan tähän kaavaan. Tutkijat päätyvät tekemään sitä tutkimusta, mihin saavat rahoitusta, eivät sitä, mitä itse pitävät henkilökohtaisesti motivoivimpana tai olennaisimpana tieteen kannalta.

Arvioinnin kriteerit eivät myöskään ole filosofisesti neutraaleja. Kun pääpaino laitetaan yksityiskohtaiselle data-aineiston ja tutkimusmenetelmien kuvaamiselle, oletetaan empiristinen tieteenfilosofia. Parasta tutkimusta on kuitenkin sellainen, joka lähtee liikkeelle merkittävistä ja isoista kysymyksistä. Hyvä tutkimus on valmis hyödyntämään luovasti ja tilannekohtaisesti mitä erilaisempia menetelmiä, aineistoja ja argumentaation muotoja vastatakseen itse asettamiinsa kysymyksiin. Oikeaa tutkimusta luonnehtii kysymysten ja vastausten vuorovaikutus.

Tutkimuksen ohjailuun ulkoisen rahoituksen kautta liittyy myös periaatteellisia eettisiä ja poliittisia ongelmia. Kun yliopistot ovat tehneet ulkoisen rahoituksen saamisesta keskeisen pätevyyskriteerin, on varsinkin nuorten tutkijoiden pakko tehdä kaikkensa miellyttääkseen rahoittajien tiede- ja muita käsityksiä. Julkinen ulkoinen rahoitus sidotaan usein joko valtion tai yritysten välittömiin intresseihin. Hyvä esimerkki on vasta pari vuotta käytössä ollut strategisen tutkimuksen rahoitus, joka on alistettu valtioneuvoston tavoitteiden ja ideoiden edistämiseen.

Monilla aloilla katseet kääntyvät yrityksiin mahdollisena uutena rahoituslähteenä, vaikka suomalaisten yritysten tutkimus- ja tuotekehittelytoiminta on ollut vähentymään päin, ja vaikka yritysten tavoitteena on maksimoida voittojaan, tarvittaessa myös totuuden ihanteen kustannuksella. Jopa Akatemia olettaa, että esimerkiksi ns. huippuyksikön tutkimusrahoituksesta suuren osan täytyy tulla yrityksiltä ja säätiöiltä. EU-hankkeet ovat säännönmukaisesti kehystettyjä tavalla, joka sitoo tutkijoiden kädet EU:n viralliseen kieleen ja ajatteluun.

Kilpailtu projektirahoitus syö resursseja turhaan, rapauttaa tutkimuksen vapautta ja luovuutta, ja ohjaa tutkimusta vääriin suuntiin. Siirtämällä varat suoraan yliopistolle perustoimintoihin ja -tutkimukseen saataisiin samalla rahalla aikaan paljon enemmän.

Lyhytjänteinen projektirahoitus pitää nähdä vain täydentävänä eikä pääasiallisena tieteellisen toiminnan ja tutkimuksen rahoitusmuotona. Tämä pätee aivan erityisesti sellaiseen rahoitukseen, jonka intressi on ideologinen tai kaupallinen. Myös pääosa Suomen Akatemian varoista tulisi siirtää suoraan yliopistoille. Näin voitaisiin taata oikeudenmukaisuus, tutkimuksen pitkäjänteisyys ja se, että pätevyytensä tutkijoina jo moneen kertaan osoittaneet yliopistolaiset voivat tehdä tutkimusta pelkän opetuksen ja alati lisääntyvän hallinto- ja hakemustyön sijasta.

Heikki Patomäki

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Toimenpide-lehdessä syksyllä 2017.

By | 2018-02-10T10:41:28+00:00 December 12th, 2017|

About the Author: