23.11.2017 | Taina Riikonen

Yliopistojen profiloinnin perusteista ei puhuta

Yliopistojen vuosittainen profiloitumisrahoitusten haku on käynnissä. Marraskuussa käytännössä kaikki Suomen yliopistot kilpailevat keskenään saadakseen osan 50 miljoonan euron potista puolipakollisiin profiloitumistoimiinsa. Näin tapahtuu, mutta missään ei puhuta siitä, mistä profiloinnin idea on peräisin, mitä sillä todellisuudessa tavoitellaan, ja mitä sillä mahdollisesti saavutettaisiin pitkällä aikavälillä.

Profilointirahoitus on Suomen Akatemian 2015 avaama rahoitusmuoto, jolla Akatemian oman määritelmän mukaan ”tuetaan yliopistojen valitsemia tutkimuksen vahvuusalueita”.  Yliopistojen hakemuksia ensimmäisellä hakukierroksella arvioinut paneeli totesi, että profilointi edesauttaa yliopistojen kilpailukykyä kansainvälisessä tiedekentässä.  Sama näkemys löytyy myös muun muassa suomalaista korkeakoulu- ja yliopistokentän tilaa kartoittavasta selvityksestä, jonka brittiläinen konsultointiyritys Technopolis Group teki opetus- ja kulttuuriministeriön tilauksesta.

Profilointi ei ole kuitenkaan luonnonvoima tai välttämätön toimenpide. Kyseessä on ideologinen valinta. Yliopistojen profilointipaine ilmentää tämänhetkistä yhteiskunnallista raha- ja kilpailukeskeistä arvopohjaa.

Ensinnäkin: yliopistot laitetaan kirjoittamaan latteita visioita yritysmaailman tyyliin ”vahvuusalueiden” määrittelyn nimissä. Pitää puhua konsulttikielellä painopisteistä, poisvalinnoista ja kansainvälistymisestä. Tämä turhauttaa suurta osaa yliopiston henkilöstöstä, ja nakertaa voimavaroja varsinaiselta ydintyöltä, opettamiselta ja tutkimukselta.

Toiseksi: oppiaineet ja niiden suojissa rakentuvat vahvat tutkimukselliset identiteetit leimataan vahvuusalueretoriikassa vanhanaikaisiksi; pitää puhua lyhytjänteisemmin tutkimuksen teemoista, ilmiölähtöisestä tutkimuksesta ja ratkaisukeskeisyydestä. Tieteentekeminen pitää saada kuulostamaan siltä, että ratkaistaan tehokkaasti ihmiskunnan tämänhetkisiä ongelmia, eikä vain pohdiskella päämäärättömästi ikiaikaisia vanhoja asioita.

Tämä on pakottamista näennäiseen tehokkuuteen. Yliopistot joutuvat arvottamaan oppialojaan eriarvoisiksi, ja uusjako hyödyllisiin ja hyödyttömiin aineisiin johtaa lopulta kokonaisten oppiaineiden lopettamisiin. Lyhytjänteinen ”päällekkäisyyksien karsinta” ohentaa tiedontuottamisen moninaisuuden, kriittisyyden ja historiatietoisuuden perustaa entisestään.

Mainitsemaani Technopolis Groupin selvitykseen liittyi myös kansainvälisen asiantuntijapanelin arvio suomalaisesta yliopistokentästä. Tämän arvion mukaan karsimiselle ja profiloinnille ei nähty merkittävää taloudellista tarvetta. Päinvastoin, asiantuntijat arvioivat yliopistojen olevan vetovoimaresurssi pääkaupunkiseudun ulkopuolella. OKM:n taholta selvitystä kuitenkin luettiin ainoastaan profilointitarvetta tukevana.

Valtiontalouden tarkastusvirasto teki vuosi sitten tuloksellisuustarkastuskertomuksen opetus- ja kulttuuriministeriön ohjausjärjestelmästä. Tarkastuskertomuksessa todetaan, että tarkastuksessa ei voitu yksityiskohtaisesti selvittää ja arvioida, millaiseen tietoon ministeriön harjoittama ohjaus perustuu ja miten siinä on hyödynnetty tutkimus- ja arviointitoimintaa.  Ministeriön ohjauksen kriteereitä ei toisin sanoen selvitetty tai arvioitu. Selvää on, että ohjaus ei perustu tietoon ollenkaan. Tarkastuksessa huomautetaan myös lakihankkeiden puutteellisesta valmistelusta. Lakiesityksiä on tehty ilman asianmukaista valmistelua työryhmissä ja lausuntokierrosten kuulemista. Tarkastuksesta saa kuvan, että ministeriön toimintaa ohjaa ainoastaan valtava kiire, eikä niinkään laaja-alainen näkemyksellisyys.

Profilointi tulee yliopistoihin uusliberalistisesta yhteiskuntamallista, jossa tieteentekeminen käsitteellistetään yhdeksi markkinaehtoiseksi kilpailuksi muiden kilpailujen joukossa. Kilpailua pitää hallinnoida ja seurata, joten tarvitaan uusia tavoite- ja toimenpideohjelmia. Profilointi on tapa tuottaa todellisuutta kilpailukäsitteellistämisen lähtökohdista. Samassa kiertokulussa jauhaa myös toinen kilpailua todeksi tekevä systeemi, yliopistorankingit.

Kilpailu ei kuitenkaan kuulu sivistysyliopistoon. Yliopiston idea on alunperin perustunut vapaudelle ja rajoittamattomalle tiedon ja totuuden etsinnälle, leikille, jossa myös sattumat ja erehdykset on sallittu. Ei ole olemassa yhtäkään totuuden etsinnästä nousevaa syytä, jonka takia tulisi pyrkiä olemaan maailman paras.  Ei ole myöskään mitään todellista syytä sille, että yliopistot seuraavat ministeriön mielivaltaa tai yritysten jo tiedossa olevia välittömiä intressejä. Yliopiston tulee voida olla moninaisuutta, epävarmuutta ja kaaosta kohiseva luovuuden korpimetsä; inhimillisen haurauden, uteliaisuuden ja rohkeuden tyyssija. Yliopisto ei tarvitse fantastista tarinaa, brändäystä tai kilpasijoitusten tuottamaa viihdearvoa, sillä se on jo itsessään paljon enemmän.

Profilointi on tieteentekemisen näivettämistä ja kurjistamista. Ennen muuta se on yksi produktivistisen ja utilitaristisen maailmankuvan rujoimmista ilmentymistä: rajaamistoimenpide, jonka päämääränä on suunnata yliopistossa asuva monenkirjava luovuus tuottamaan kapeaa satoa yhdelle ainoalle tavoitteelle, kansantalouden kasvulle.  Ja siihen ei yliopistoissa ole pakko suostua.

Taina Riikonen

FT, Turhan tiedon johtaja

Allegra Lab Helsinki ry.

By | 2018-02-10T10:44:47+00:00 November 23rd, 2017|

About the Author: