Yliopistoille uusi tarkoitus 21. vuosisadalla: kohti edistyksellistä globaalia visiota

16.2.2019 | Heikki Patomäki

Yliopistoille uusi tarkoitus 21. vuosisadalla: kohti edistyksellistä globaalia visiota

Kaikkialla maailmassa yliopistojen päämääräksi on asetettu menestyä maailmanlaajuisessa kilpailussa. Yliopistojen pitää saada mahdollisimman paljon rahoitusta ja olla tehokkaita. Oletuksena on, että tehokkuutta saavutetaan toteuttamalla uuden julkisjohtamisen oppeja eli kilpailun, hierarkioiden, laadunvalvonnan ja tuotosten mittaamisen avulla. Näiden muutosten tosiasiallisia vaikutuksia on arvioitu kriittisesti suuressa määrässä tutkimusta.

Pelkkä kritiikki ei riitä. Tarvitaan syvällisempi historiallinen itseymmärrys ja vaihtoehtoinen tulevaisuuteen suuntautunut eettispoliittinen käsitys yliopistosta. Keskustelu kiertyy usein Wilhelm von Humboldtin (1767–1835) luomaan perinteeseen. Humboldt oli mukana perustamassa Berliinin yliopistoa vuonna 1809. ”Humboldtin perinne” on osin myytti, sillä monet Humboldtin ajatuksista olivat elävää käytäntöä jo 1700-luvulla. Lisäksi Humboldtin esittämät ajatukset eivät kaikilta osin vastaa 1900-luvun vaihteessa synnytetyn myytin sisältöä. Humboldtilta voidaan silti löytää monia keskeisiä ideoita esimerkiksi uteliaisuuden tärkeydestä sekä oppimisen ja kasvamisen merkityksestä. Myös ajatus tieteen ja yliopiston perimmäisestä ykseydestä on olennainen.

Jürgen Habermas on arvostellut saksalaisten idealistien näkemystä yliopistosta ja tieteestä. Hänen mukaansa toimintojen eriytyminen modernissa yhteiskunnassa on tehnyt mahdottomaksi ajatuksen kaikkien tiedonalojen ykseydestä. Toisaalta Habermasin mukaan Humboldt-myytti on monessa historian käänteessä toiminut tärkeänä vastahegemonisena voimana. Vapaa ja autonominen yliopisto on hauras. Yliopisto menettää helposti omaehtoisuutensa. Saadessaan toteuttaa itseään ”humboldtilainen” yliopisto kuitenkin menestyy. 1960- ja 70-luvulla yliopistoja lisäksi demokratisoitiin. Vapaa yliopisto määritteli edistyksen suuntaa uusliberalismin nousuun saakka.

Vastauksena Habermasin kritiikkiin esitän ei-spekulatiivisen, tieteellis-realistisen tavan ymmärtää kaikkien tieteiden ja humanististen tieteiden yhtenäisyyden. On kehittynyt kasvava kiinnostus integroida tiedon eri paloja ja osia todellisuuden kaikilla tasoilla. Uusi kokonaisuusajattelu kietoutuu emergenssin ja kompleksisuuden käsitteiden ympärille. Perusajatus on yksinkertainen ja empiirisen tieteen mukainen. Uusia suhteita ja asioita voi syntyä: yhden tason elementtien yhdistyminen ja organisoituminen voivat tuottaa uusia ominaisuuksia ja voimia. Vaikka kullakin todellisuuden tasolla on omat piirteensä, ja vaikka tiedon intressit ja tutkimuksen metodologiat poikkeavat suuresti, perimmiltään kaikki tieteen tutkivat yhtä todellisuutta. Myös tiede itse on osa maailmankaikkeuden evoluutiota. Sen tarkoitus on viedä kollektiivista oppimistamme eteenpäin.

Nykymaailmassa teknologioiden ja sosiaalisten käytäntöjen ja instituutioiden kritiikki on tärkeämpää kuin koskaan. Tiede ja teknologia ovat kyllä avanneet uusia huikeita mahdollisuuksia, mutta ne ovat myös tuottaneet suuria globaaleja ongelmia. Elämme maailman riskiyhteiskunnassa. Kollektiivinen oppiminen tapahtuu eettispoliittisten keskusteluiden kautta, ja juuri yliopistot tarjoavat näille keskusteluille keskeisen paikan. Tärkeimmän tieteellisen instituution – yliopiston – on oltava itsehallinnollinen tai se lakkaa olemasta tieteellinen.

Tiede perustuu maailmanlaajuiseen yhteistoimintaan. Humboldt-myytin ytimessä on ajatus kasvamisesta maailmankansalaiseksi. Nykymaailmassa yliopiston idean puolustaminen ja kehittäminen vaatii kuitenkin maailmankansalaisuutta paljon konkreettisemmassa mielessä kuin 200 vuotta sitten. Yliopiston nykyinen muutos on ollut maailmanlaajuinen prosessi. Muutos on toteutettu kansainvälisellä pehmeällä lainsäädännöllä, epävirallisilla suosituksilla ja sopimuksilla, konsultointiraporteilla ja simulaatioilla (kuten ranking-kilpailuilla).

Tällainen pehmeä poikkikansallinen uudelleensääntely on usein ajanut kansallisten perustuslakien yli, mistä hyvänä esimerkkinä on Tampere3, joka ei ole enää edes minimaalisesti itsehallinnollinen sanan missään järkevässä mielessä. Yliopistomuutokset ovat hyvä esimerkki monitasoisesta metasääntelystä ja sen kyvystä saada muutoksia aikaan globalisoituneessa maailmassa. Metasääntelyllä vaikutetaan hallitusten ja hallintajärjestelmien toimintaan ja sääntelyyn.

Sen sijaan että yliopistot hyväksyisivät olosuhteidensa ulkoisen määrittämisen, niiden olisi tehtävä yhteistyötä autonomisen yliopiston ajatuksen pohjalta. Yliopistojen pitäisi toimia maailmankansalaisuuden hengessä edistääkseen sellaista sääntelyä ja sellaisten mittapuiden ja kriteerien käyttöä, jotka vastaavat vapaan, autonomisen ja kriittisen yliopiston ideaa.

Tieteen pitää olla itsehallinnollista ja vapaata poliittisista interventioista ja taloudellisista vaatimuksista. Nämä periaatteet on kirjoitettava kansainväliseen ja – myöhemmin – kosmopoliittiseen lakiin.

Heikki Patomäki

Kirjoittaja on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa ja vieraileva tutkija Cambridgen yliopistossa vuonna 2019.

Tämä blogi on tiivistelmä artikkelista ”Repurposing the University in the 21st Century: Toward a Progressive Global Vision”, Globalizations, online first February 2019, doi: 10.1080/14747731.2019.1578533. Artikkelista on saatavilla myös pre-print versio.

By | 2019-02-16T16:43:49+00:00 February 16th, 2019|

About the Author: