Ovatko prosessit kunnossa?

15.6.2019 | Visa Heinonen & Jukka Kekkonen

Ovatko prosessit kunnossa?

Helsingin yliopisto pyrkii olemaan Suomen paras työnantaja tulevaisuudessa. Tavoite on kannatettava, mutta valitettavasti matka siihen on vielä kovin pitkä. Yleensä ajatellaan niin, että hyvä työnantaja pitää erityisen hyvää huolta henkilöstöstä ja satsaa työhyvinvointiin. Pätevä, motivoitunut ja hyvinvoiva henkilöstö antaa parastaan. Näin työnantaja hyötyy panostaessaan työhyvinvointiin.

Viime kädessä hyvinvointi syntyy yksiköissä. Silloin suuressa organisaatiossa on viisasta tarjota edellytykset hyvinvoinnin toteuttamiseen organisaation kannalta keskeisimmissä tehtävissä. Pätevyys arvioidaan jo palkattaessa henkilöstöä, mutta viime kädessä se käy ilmi pitkällä aikavälillä. Motivaatio on hyvin tärkeä tekijä työtehtävissä. Ja yliopistolle hakeutunee töihin ihmisiä, joilla on jo valmiiksi vahva motivaatio tehdä parhaansa tutkimuksen ja opetuksen alueella unohtamatta yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Toki motivoituminen näitä ydintehtäviä tukevissa tehtävissä on yhtä lailla tärkeää. Hyvinvointi on moniulotteinen mutta hyvin tärkeä tekijä hyviä työsuorituksia ajatellen.

Mikä saa ihmiset ponnistelemaan? Opetus- ja tutkimustyö ovat sinänsä parhaimmillaan hyvin palkitsevia. Jotta työssä päästään parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen, on työtehtävien edellytysten oltava kunnossa. Viihtyisä työympäristö, luotettavat ja mukavat työtoverit, järkevä työnjako, kohtuullinen palkkaus ja etenemismahdollisuudet uralla saavat ihmisiä antamaan parhaansa.

Ankarien ja ylimitoitettujen rahoitusleikkauksien, heikosti hoidetun kriisin ja huonosti toteutetun yt-menettelyn jälkeen yliopistossa on kipuiltu pitkään. Professori Sue Scottin johtaman kansainvälisen arviointiryhmän raportti vuodelta 2017 kertoi karua kieltä epäonnistumisista. Vaikeuksien jälkeen Helsingin yliopiston ilmapiiri on vähitellen parantumassa. Vielä on kuitenkin paljon tehtävää, jotta päästäisiin tosissaan edes tavoittelemaan parhaan työnantajan statusta .

Heikot uralla etenemismahdollisuudet on nähty yliopistossa toteutetuissa työhyvinvointikyselyissä kerta toisensa jälkeen yhtenä heikoimmista tekijöistä työtyytyväisyyden kannalta. Asia koskee ennen kaikkea pitkän työuran tehneitä ja opetuksen lisäksi myös tutkimuksessa ansioituneita yliopistonlehtoreita.

Nyt on ehkä nähtävissä valoa tunnelin päässä. Vihdoinkin Helsingin yliopiston johto on ryhtynyt toimenpiteisiin asiassa. Vararehtori Tom Böhlingin johdolla on nimitetty työryhmä selvittämään urakehitysmahdollisuuksien parantamista. Hienoa.

Työryhmä on juuri aloittanut työskentelynsä. Vajaa viikko työryhmän aloittamisen jälkeen yliopiston hallintojohtaja otti yllättäen asiaan kantaa verkkosivuilla ja totesi, että henkilöstörakenne opetus- ja tutkimustehtävissä on jo paras mahdollinen eikä ole syytä mihinkään toimenpiteisiin! Elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa, sanoi Candide valistusfilosofi Voltairen kuuluisassa romaanissa. Mistä tämä kertoo?

Professorit ja yliopistolehtorit ovat yliopiston ydintehtävien kannalta keskeistä henkilöstöä. Ennen toteutettuja mullistuksia henkilöstörakenne oli nykyistä monipuolisempi, kun opetus- ja tutkimushenkilöstöön kuuluivat assistentit, yliassistentit, lehtorit, apulaisprofessorit ja professorit.

Hämäläisen logiikka on omassa lajissaan pettämätön. Kun säännökset, ohjeet ja suositukset ovat kunnossa, ongelmia ei voi olla. Samalla logiikalle yliopistossa (tai muualla, jos normit ovat asianmukaisia) ei voi olla palkkaukseen liittyviä ongelmia, seksuaalista häirintää tai huonoa johtamista.

Mutta entä käytäntö? Jos todellisuus ei vastaa säännösten antamaa kuvaa asioista? Jokainen oikeustieteilijä ja valistunut kansalainen tietää, että normien ja todellisuuden välillä voi olla pienempi tai suurempi kuilu. Todellisuuden ongelmat eivät myöskään automaattisesti poistu, vaikka prosessit olisivat kunnossa.

Hämäläisen ulostuloon juuri nyt työryhmän aloittaessa työskentelynsä on syytä suhtautua erittäin vakavasti. Se on mielestämme räikeä esimerkki yliopistossa nykyään vallitsevasta näennäisdemokratiasta. Henkilöstölle kerrotaan, että uudessa Flamma virtasessa ja muissa sähköisissä kanavissa voi rauhassa käydä keskustelua strategiasta ja muista yliopistolaisia kiinnostavista asioista. Siellä voi myös purkaa turhautumista. Kaikkia kuullaan. Niinpä niin. Mutta siihen se myös näyttää jäävän. Mitään ei tapahdu. Kritiikki ja parannusehdotukset katoavat mustaan aukkoon.

Paljon on puhuttu työrauhasta. Se onkin hyvin tärkeää ja vaalimisen arvoista. Valitettavasti nykytilanteessa vaan professorien ja yliopistonlehtoreiden tontille on valunut runsaasti piilohallintoa. Monet yliopistolaiset valittavat (edelleen) sitä, että liikaa aikaa kuluu istuessa turhissa kokouksissa.

Toisaalta työrauha ei saa myöskään tarkoittaa sitä, että mitään muutoksia ei voida tehdä mihinkään. Täytyy nimittäin olla joskus myös rohkeutta perua tai muuttaa huonoja päätöksiä, jotka estävät yliopistolaisia täyttämästä tehtäviään parhaalla mahdollisella tavalla. Antakaamme siis työrauha vararehtori Böhlingin luotsaamalle työryhmälle yliopistolaisten urakehityksen parantamiseksi. Mikäli siinä epäonnistutaan, yliopisto voi myös menettää hyviä työntekijöitä.

Visa Heinonen on kuluttajaekonomian ja Jukka Kekkonen oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopistossa.


Jälkikaneetti: yliopistokäänteen johtosääntöesityksestä löytyy ehdotus nykyistä tasapuolisemmasta etenemismahdollisuudesta: “Nykyinen apulaisprofessorin tehtävä (tenure track) ei ole oikeudenmukainen ja ehdotamme sen korvaamista mahdollisuudella yletä yliopistolehtorista professoriksi.”

By | 2019-09-30T15:19:47+00:00 June 15th, 2019|

About the Author: