1.2.2018 |Thomas Wallgren

Helsingin yliopiston hallituksessa pohdimme rehtorin valintaa. Nykysuunnitelmien mukaan päätämme asiasta 25.4.

Valinnan lähtökohtana ovat hakuilmoituksessa olleet kriteerit. Hakija, joka ei täytä näitä kriteerejä ei voi tulla valituksi. Lähestyn asiaa näin: kriteerien täyttyminen on välttämätön ehto valituksi tulemiselle. Kriteerien täyttyminen on kuitenkin riittävä ehto vain jos kriteerit täyttäviä ehdokkaita on vain yksi. Jos kelvollisia ehdokkaita on useita, heidän välillään on tehtävä vertailu.

Mitä näkökohtia on otettava huomioon? Lienee selvää, ettei määrällisellä vertailulla ole tässä enää juurikaan merkitystä. Jos henkilö X on johtanut henkilöstömäärältään tai liikevaihdoltaan viisi tai sata kertaa suurempaa organisaatiota kuin henkilö Y, X ei sen takia ole viisi tai sata kertaa soveliaampi rehtoriksi. Arvioinnin on siis perustuttava harkintaan, jossa arvoilla, kulttuurin ja yhteiskunnan kehitysdynamiikkaa koskevilla näkemyksillä, kokemuksella ja näytöillä sekä kontekstuaalisilla seikoilla on merkitystä.

On siis kyse sellaisesta käytännöllisen järjen käytöstä, jossa voi perustellusti päätyä eri lopputulokseen. Kaikki yritykset välttää tai minimoida tällaisen praktisen järjenkäytön painoarvoa omassa harkinnassa ovat turmiollisia. Sitä voisi verrata siihen, että laatii tieteellisen asiantuntijaraportin hakijoiden julkaisujen määrän tai julkaisupaikkojen arvovallan tms perusteella lukematta hakijoiden julkaisuja itse. Turmiollista on tietenkin myös jos käytännöllisen järjen avoimuutta käytetään perusteena irrationaaliselle toiminnalle, kuten oman edun tai intressiryhmän aseman ajamiseen, kun näkökohtia painotetaan ja johtopäätöksiä vedetään.

Haluan pohtia omaa lähestymistapaani julkisesti, jotta toimintani ja harkintani tässä asiassa voisi olla ymmärrettävää itselleni ja muille, ja jotta voisin myös kevään kuluessa oppia uutta niin kritiikin kuin käytyjen keskustelujen pohjalta. Rajaan tarkasteluni tässä muutamaan pääkohtaan.

Yliopiston olemukseen kuuluu sen globaali vastuu, joka pitää ymmärtää sekä ajallisesti ja historiallisesti että maantieteellisesti. Siksi tarkastelun lähtökohtana ei pitäisi olla mikään vähempi kuin kulloisenkin toimijan käsitys modernin ihmisen ja kulttuurin historiasta, tilasta ja ajankohtaisista ongelmista ja mahdollisuuksista.

Länsimaisen sivilisaation kehityskulun ytimessä on viimeisen kahden ja puolen vuosituhannen ajan ollut joukko eri kehitysvaiheissa vaikuttaviksi nousseita historiallisen muutoksen dynamoita. Näitä ovat mm. raha, järki, lineaarinen aikakäsitys, vapaus, ja aineelliseen yltäkylläisyyden arvostus.

Helsingin yliopisto kantaa vastuuta ennen kaikkea siitä, miten näemme järjen aseman kulttuurissa ja miten toivomme sen kehittyvän. Tämä kysymys – kysymys valistuksesta – on tietenkin asetettava kokonaisvaltaiseen kontekstiin, jossa arvioimme järjen suhdetta muihin kulttuurivoimiin. Yliopiston arjessa vaikuttavia muita voimia ovat ennen kaikkea valta ja raha, erityisesti julkinen valta ja raha sen kahdessa muodossa: valtion intressien ohjaama raha ja markkinalogiikan ohjaama raha.

Olen mm. Georg Henrik von Wrightin vaikutuksen alaisena hiljakseen omaksunut perusnäkemyksen, jota voisi luonnehtia radikaaliksi konservatismiksi. Lähtökohtani on siinä täsmällisessä mielessä konservatiivinen, että pidän suuressa arvossa järjen, ml. tieteen, omalakista kehitystä julkisen argumentin voiman perusteella. Tässä edustan varsin perinteisesti modernin valistuksen syvintä perinnettä Sokrateesta Kantiin ja Max Weberiin.

Radikaalia konservatismini on siinä mielessä, että olen taipuvainen puolustamaan järjen autonomiaa tarvittaessa hyvinkin aktiivisesti sitä vastaan, että valta tai raha ohjaa sitä liikaa – kuten nyt usein tapahtuu. Radikaalina voidaan myös pitää sitoutumistani tiedeyhteisön, ja siksi myös yliopiston, sisäiseen demokratiaan, kollegiaalisuuteen ja avoimuuteen. (Demokratian on tietenkin oltava jotain aivan muuta kuin enemmistön diktatuuria.)

Tästä kaikesta seuraa, että etsin rehtoriksi ihmistä, joka haluaa puolustaa monitieteistä, parhaaseen mahdolliseen tutkimukseen ja siihen perustuvaan opetukseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen pyrkivän sivistysyliopiston autonomiaa julkisen vallan ja yritysten etuihin perustuvaa ohjausta vastaan. Rehtorilta odottaisin punnitun ja syvällisen näkemyksen ja hyvän tahdon lisäksi myös näyttöä. Näytöllä tarkoitan käytännössä, mieluiten kovissakin paikoissa, osoitettua kykyä johtajuuteen yliopiston perusarvojen mukaisessa toiminnassa; tarkoitan tieteen, sivistyksen ja demokratian aktiivista puolustamista.

Väärinymmärrysten välttämiseksi korostan korostamisesta päästyäni, että en pidä valtion ja yritysten intressejä itsessään epäilyttävinä. Kannatan lämpimästi sitä, että julkinen valta ja yritykset hyödyntävät tutkimuksen tuloksia, kysyvät tutkijoilta neuvoa ja omilla rahoillaan edesauttavat tutkimusta. Radikaali konservatismini tulee esille siinä, että yliopiston, myös sen rehtorin, on haluttava ja osattava puolustaa yliopiston autonomiaa ulkopuolisia intressejä vastaan.

Rahaa yliopisto tarvitsee mutta rahan käytöstä sen tulee päättää mahdollisimman pitkälle itse ilman ulkoisen painostuksen tai tarjotun porkkanan tai kepin vaikutusta. Nykyisellään rahoittajien tavat niin valtion kuin elinkeinoelämän puolella ovat monessa suhteessa tällä kriteerillä mitattuina erittäin huonoja. Liian harva näyttää ymmärtävän, että yliopiston tehtävä ei suinkaan voisi rajoittua siihen, että se palvelisi isänmaan, ihmiskunnan ja biosfäärin hyötyä, hyvinvointia tai etua siten kuin tämä etu nyt ymmärretään tai määritellään yliopiston ulkopuolella. Yliopiston perustehtävään kuuluu päinvastoin aivan keskeisesti sellainen vapaa järjen käyttö, jonka myötä käsityksemme siitä mitä on edullista, tärkeää ja hyvää voivat muuttua ja syventyä.

Toinen juuri tällä hetkellä vaikuttava lähtökohtani rehtorin valinnassa kumpuaa vallitsevasta yhteiskunnallisesta tilanteesta. Maailman tiedepolitiikan pääsuuntaus on viime vuosikymmeninä ollut ns. tulosohjaukseksi naamioitu hyökkäys tieteen ja yliopistojen autonomiaa vastaan. Tästä von Wright kirjoitti lyhyen mutta samalla lähes tyhjentävän kritiikin jo 1980-luvulla. Kyseinen ”välineellisen järjen” hyökkäys on Suomessa toistaiseksi huipentunut ensin vuoden 2009 yliopistolakiin ja myöhemmin maan istuvan hallituksen hurjiin leikkauksiin vuosina 2015-2017. Leikkauspolitiikan laadusta ja sivistyspoliittisesta raadollisuudesta kertoo paljon jo se, että leikkaukset kohdistettiin erityisen ankarina Helsingin yliopistoon.

Olemme eläneet kriisiaikoja ja yliopistojen tilanne on edelleen monella tavalla vaikea. Moni janoaa suunnanmuutosta. Tässä hyvin erityisessä tilanteessa oli nähdäkseni rehellistä, joskin hieman epätavallista, todeta ennen vaaleja suoraan että edellä mainituilla lähtökohdilla arvioiden HY:n nykyisen johdon näyttö on huono. Oletan, ettei kukaan ymmärrä tätä sanomaa väärin. Se ei ole suunnattu henkilöitä vastaan. Paraskin ihminen voi olla väärään aikaan väärässä paikassa ja epäonnistua hänelle langenneessa tehtävässä.

Helsingin yliopiston rehtorilta on mielestäni lupa vaatia paljon. Rehtoriksi etsisin henkilöä, jolla on kuluneiden ankarien vuosien ajalta näyttöä kyvystä puolustaa sivistyksen itseisarvoa ja järjen julkiseen käyttöön perustuvaa oppimista lyhytnäköistä intressiohjausta vastaan. Rehtorilta odotamme terävää argumentointia ja viisasta toimintaa näiden arvojen puolesta.

Vaalienkin tuloksen perusteella uskon, että tällaisen henkilön löytäminen herättäisi toivoa myös suomalaisessa yliopistoyhteisössä laajemmin.

Thomas Wallgren

By | 2018-02-07T17:12:15+00:00 February 1st, 2018|

About the Author: