28.7.2026 |Heikki Patomäki

Rydmanin populistisen tiedearvion kritiikki

Wille Rydman haluaa jatkaa keskusteluaan tieteen rahoituksesta. Hän esittää populistisessa twiitissään parin päivän takaa, että yliopistot ovat “loputtoman ahnaita veronmaksajan rahan pumppaajia”. Niiden omat käytännöt virkojen täytössä ja rahan jaossa ovat Rydmanin mukaan täynnä korruptiota, epärehellisyyttä ja epäasiallisuuksia. Twiitti on minusta mainio esimerkki siitä, miten populistisella retoriikalla on taipumusta olla tarkoitushakuista ja perustua tietämättömyyteen, virhepäätelmiin ja epätosiin väitteisiin.

Tiiviisti viisi pointtia:

Rydman vetoaa Laboren kyselytutkimukseen, joka käsittelee tohtorien työttömyyttä. Siitä käy ilmi, että monet kyselyyn vastanneista ovat kokeneet epäreiluutta liittyen kilpailuun tutkimusrahoituksesta tai akateemisista tai vastaavista työpaikoista. Rydman kirjoittaa, että “702 vastaajasta 298 kertoi todistaneensa epärehellistä tai epäasiallista toimintaa virkojen täytössä, työntekijöiden rekrytoinnissa tai tutkimusrahoituksen jakamisessa. Siis 42 prosenttia vastaajista. Ei ihan pieni ilmiö.” Rydman ei kuitenkaan kerro, että koko otoksen laajuus oli 2153 tohtoria, eli vain 14% heistä kertoi epäoikeudenmukaisen kohtelun kokemuksista.
Rydman ilmeisesti ottaa annettuna (tai ainakin antaa ymmärtää), että kaikki valitukset ovat aiheellisia. Tämä ei vastaa oikeusvaltioperiaatteen perusperiaatetta, jonka mukaan pelkkä syytös ei riitä todistamaan mitään, vaan lähtökohtana on syyttömyys, kunnes toisin osoitetaan. Tätä periaatetta tukevat kognitiotieteen ja sosiaalipsykologian standarditulokset (esim. ns. Dunning–Kruger vaikutus), joiden mukaan ihmisillä on taipumus liioitella omia kykyjään suhteessa muihin. Heillä on myös taipumus tulkita epäonnistumiset ulkoisista syistä johtuviksi ja epäoikeudenmukaisiksi, kun taas onnistumiset tulkitaan tuloksiksi omista kyvyistä ja ansioista (jälkimmäisestä kumpuaa oikeiston ideologia). Valitukset voivat olla aiheellisia tai epäaiheellisia, mutta pelkkä mielipiteenilmaus ei riitä kertomaan, kummasta on kyse.
Ihmisillä on erilaisia oikeudenmukaisuuskäsityksiä. Oikeudenmukainen jako voi toteutua esimerkiksi ansioiden tai tarpeiden perusteella, tai lähtökohtana voi olla mahdollisuuksien, oikeuksien tai jaettavan asian (esim. rahan, työpaikkojen) tasajako. Lisäksi saman käsityksenkin sisällä voi olla erilaisia tulkintoja esim. ansioista tai reiluista mahdollisuuksista. Epäreiluuden kokemukset selittyvät merkittävältä osin sillä, että ihmiset painottavat eri oikeudenmukaisuuden muotoja ja erilaisia tilannekohtaisia tulkintoja, joiden valikoitumiseen liittyy usein myös omia etuja ja näkökohtia palveleva vinouma (”self-serving bias”).
Kohdista (1)-(3) ei seuraa, että nykyinen yliopisto- ja rahanjakojärjestelmä toimisi kaikissa tai useimmissa suhteissa järkevällä ja perustellulla tavalla. Kuitenkin, jotta ongelmat voidaan tunnistaa, täytyy ensin tuntea järjestelmä. Sen jälkeen on vielä velvollisuus osoittaa, mikä olisi parempi järjestelmä. Rydman näyttää uskovan, että hän itse osaa päättää rahanjaosta paremmin kuin ne asiantuntijat, jotka ovat koulutuksensa ja kokemuksiensa kautta saavuttaneet kyvyn arvioida tieteellisiä argumentteja ja hankkeita (joskaan hän ei poissulje mahdollisuutta, että yliopistot ja akateeminen maailma ”voisivat siivota oman pesänsä kuntoon”). Rydmanin kohdalla Dunning-Kruger-vaikutus näyttää olevan poikkeuksellisen voimakas, joskaan ei ehkä vielä aivan Donald Trumpin meganarsismin luokkaa. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että Rydman tuntisi tai ymmärtäisi yliopistojen tai akateemisen maailman rahan- ja virkojenjakojärjestelmää tai sen ongelmia.
Vuoden 2009 yliopistolain (jota Rydmanin aiemmin edustama puolue Kokoomus on pitänyt ”fantastisena”) jälkeisiä yliopistoja vaivaa asioiden ja prosessien salailu. Salailu on omiaan herättämään epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Päinvastoin kuin aiemmassa demokraattisessa yliopistossa, jossa kaikki oli lähtökohtaisesti julkista, nykyisissä uusliberalisoiduissa yliopistoissa edes oppialan lähimmät kollegat eivät enää saa tietoa siitä, miten heidän oman oppiaineensa tehtäviä, tutkijan paikkoja tai rahoitusta on jaettu tai millä perusteilla päätöksiä on tehty. Järjestelmässä on monia muitakin ongelmia. Yksi ongelma on se, että tehtäviä, paikkoja ja rahoja jaettiin aiemmin pääsääntöisesti tutkimusansioiden pohjalta, mutta nykyisin kriteereitä on monia ja niitä voidaan painottaa eri tilanteissa eri tavoin, mikä mahdollistaa mielivallan. Ongelmaa on pahentanut se, että nykyään haastatteluille (joita ennen ei käytetty lainkaan) annetaan jopa enemmän painoa kuin vuosien tai vuosikymmenten aikana kerättyjen meriittien systemaattiselle arvioinnille (ks. tämä, jossa on myös ratkaisuehdotus). Lisäongelma on siinä, että kun kilpailtua rahoitusta jaetaan ja ammattimaisesti tehtyjä hakemuksia on paljon, niin kaikki kriteerit täyttäviä hyviä hakemuksia on paljon enemmän kuin rahoitusmahdollisuuksia. Sen seurauksena valinta tapahtuu helposti sellaisin perustein, joilla ei ole juurikaan tekemistä tutkimuksen tieteellisen arvon kanssa; tai sitten yksikin arvioitsija, joka ei kunnolla ymmärrä hanketta tai ”tykkää” siitä, voi ampua sen alas, vaikka olisikin sen verran kunnollinen ja objektiivinen, että antaa sellaisestakin hankkeesta kohtuullisen hyviä arvioita (rahoituksen jaon ongelmista ks. esim. tämä, tämä ja tämä, joissa on myös ratkaisuehdotuksia). Muitakin ongelmia on, mutta jätän niiden käsittelyn toiseen kertaan.

Summa summarum:

Rydmanin kritiikki ei osu maaliin, vaan se on tarkoitushakuinen yritys perustella hänen omaa ideologista puuttumistaan tutkimusrahoituksen jakoon. Hän myös perustelee kannoillaan yliopistojen ja tutkimuksen rahoituksen leikkauksia. Tällainen lyhytnäköinen populismi on omiaan syventämään Suomen kierrettä alaspäin, sillä tutkimukseen ja koulutukseen käytetyn rahoituksen lasku on yksi merkittävä selitys Suomen nykyisille ongelmille (ks. esim. tämä, tämä ja tämä). Yliopistojen tehtävien, paikkojen ja rahojen jaossa on suuria ongelmia, mutta ne kumpuavat pikemminkin uuden julkisjohtamisen ja liikkeenjohdon oppien soveltamisesta kuin akateemisen maailman sisäsyntyisestä korruptoituneisuudesta ja epärehellisyydestä. Toisin sanoen ne ovat Rydmanin ajaman ja nykyisin vallalla olevan ideologian vaikutuksia.

Heikki Patomäki

Kirjoittaja on maailmanpolitiikan ja globaalin poliittisen talouden professori HY:ssä.