Autonomia! Autonomia!

Yliopistojen autonomian lisääminen oli yksi keskeisimmistä perusteluista vuoden 2009 yliopistouudistukselle. Lisääntyvän autonomian vastapainoksi yliopistojen edellytettiin muuttavan johtamisjärjestelmäänsä entistä “ketterämmäksi” ja sellaiseksi, että “strategisen johtamisen” edellytykset parantuvat. Käytännössä tämä tarkoitti vallan keskittämistä johtajille, yksikköjen karsimista ja kollegiaalisten elinten aseman heikentämistä. Sanalla sanoen kysymys on ollut demokratian alasajosta.

Mikään puu ei kuitenkaan kasva taivaaseen saakka. Tampereen tapahtumat osoittavat kouriintuntuvasti sen, mihin muutokset ovat johtaneet. Helsingin yliopistossa on jo jonkin aikaa nähty selviä käänteen merkkejä. Niistä kertovat ennen kaikkea yliopistokollegiossa pitkin matkaa esitetty kritiikki sekä kollegion kesäkuussa 2016 hyväksymä ponsi yliopistolain muuttamiseksi, professori Sue Scottin johtaman kansainvälisen ryhmän perusteellinen yhteisön tilaa ja ongelmia kuvaava raportti, yliopiston hallitusvaalien tulos ja joulukuussa toteutunut johtosäännön muutos. Uudistetussa johtosäännössä dekaanien vaali palautettiin tiedekuntaneuvostolle, ja neuvoston asemaa vahvistettiin.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt sen seikan analysoiminen, onko yliopistojen autonomia kokonaisuutena lisääntynyt yliopistouudistuksen myötä? Asiasta keskusteltiin ja epäilyksiä esitettiin jo uudistuksen valmistelun yhteydessä. Yliopistouudistusta perusteltiin muun muassa yliopistojen autonomian lisääntymisellä. Onko autonomia lisääntynyt?

Autonomia on itsessään monitulkintainen käsite. Keskeinen lähtökohta on yliopistojen perustuslaillinen asema (123§) itsehallinnollisina yksikköinä. Itsehallinnon tosiasialliseen laajuuteen vaikuttavat monet tekijät. Niistä keskeisimpiä on opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnollinen ja taloudellinen ohjailu. Se ei näytä vähentyneen. Päinvastoin yliopistojen johto on entistä tiukemmin ministeriön liekanarussa. Opetus- ja kulttuuriministeriön johto on viime vuosina useasti väläytellyt mahdollisuuksiaan käyttää esimerkiksi taloudellisia ohjauskeinoja, jos yliopistot eivät tee ministeriön toivomia linjauksia ja päätöksiä.

Valitettavasti yliopistojen johto (tai Unifi) ovat alistuneet tapahtuneeseen. Yliopistot yrittävät kilvan olla mallioppilaita, jotka tekevät mitä ylhäältä käsketään. Edes massiiviset taloudelliset leikkaukset eivät johtaneet yhteistoimintaan ministeriön ylivaltaa vastaan. Kovin ponnettomina kaikuivat yliopistojen johdon äänet Sipilän hallituksen leikkauksia vastaan. Eikä esille nostettu edes sitä, että 2010 lain jälkeen ajettu yliopistopoliittinen linja oli eräs tärkeimmistä syistä talousvaikeuksiin.

Paljon paremmin ei yliopistojen johto ole onnistunut sisäisenkään autonomian turvaamisessa. Esimerkiksi Helsingin yliopiston “isopyörä”-uudistus on murentanut parhaiten toimivien oppiaineiden asemaa ja johtanut pedagogiseen totalitarismiin, jossa vähätellään tieteenaloja (oppiaineita) sekä ajetaan yhtenäistä mallia kaikkien tieteenalojen (oppiaineiden) opettamiseen. Uudistuksen aloittaminen ilman kunnon vuorovaikutusta opettajien kanssa ja sen toteuttaminen aivan liian kireällä aikataululla on kaiken muun ohella johtanut myös ennen näkemättömään kokousrumbaan. Samalla opettajien mahdollisuus omaehtoisesti suunnitella ja toteuttaa opetusta on heikentynyt.  Tutkimuksen puolella erilaiset profiloinnit ja rekrytoinnin kriteerien etääntyminen tieteellisistä ansioista ovat johtaneet tilanteeseen, jossa tutkimuksenkin autonomia alkaa olla vakavasti vaarassa.

Jotta edellä esitetty ei jäisi pelkäksi kritiikiksi, on syytä samalla miettiä ratkaisuja ilmenneisiin ongelmiin ja demokratiavajeeseen. Mitä ministeriön ohjaukseen tulee, tarvittaisiin rahoitusmallin radikaali uudistus.  Resurssit tulisi jakaa mahdollisimman suuressa mittakaavassa suoraan tiedeyhteisölle. Erilaiset välikädet ja rahanjaon uudet toimijat etäännyttävät päätöksentekoa akateemisesta asiantuntemuksesta ministeriön, poliitikkojen tai myös Suomen akatemiaan valittujen yliopistojen johtajien valitsemien tiedemaailman edustajien käsiin. Suuret rahan jakamiseen keskittyneet raskaat organisaatiot edustavat lähinnä byrokratiaa eivätkä tuota sitä, mitä veronmaksajien rahalla tulisi tuottaa: korkeatasoista tutkimusta. Esimerkiksi Helsingin yliopiston ympäristönsuojelutieteen professori Pekka Kauppi on kirjassa Kahlittu yliopistomme (2017) ehdottanut tutkimusmäärärahojen kanavoimista suoraan yliopistoille.

Yliopistojen sisällä olisi politiikkaa muutettava siten, että tieteen ja opetuksen vapautta aidosti kunnioitetaan. Emme tarvitse ylimääräistä saati ylenmääräistä ohjailua vaan työrauhaa: mahdollisuuksia tutkia ja toteuttaa tutkimukseen perustuvaa opetusta. Tässäkään ei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta saati tieteellistä toimintamallia.

Me yliopistoyhteisön jäsenet ansaitsemme enemmän. Ansaitsemme aseman, jossa emme ole vain ohjailun ja holhouksen kohteena. Me pystymme viemään yhdessä yliopistolaitosta eteenpäin. Me pystymme päättämään vaikeistakin asioista parhaiten yhdessä. Ministeriön virkamiehet ja -naiset saati poliitikot hoitakoot omat tehtävänsä, myöntäkööt yliopistoille rahaa toteuttaa tehtäväänsä ja antakoot yliopistolaitoksen kehittyä, kukoistaa ja tuottaa yhteiskunnalle korkeatasoista tutkimusta, siihen perustuvaa opetusta sekä kukoistavasta toiminnasta kumpuavaa sivistystä. Nämä päämäärät toteutuvat parhaiten autonomisen yliopiston ja vapaan tieteen toiminnan tuloksena.

Visa Heinonen &  Jukka Kekkonen