Eduskuntavaalit lähenevät – kohti uutta sivistysyliopistoa!

Yliopistoilla on maailman eri kolkissa ollut tärkeä tehtävä: rakentaa yleissivistystä varmennetun tiedon varaan. Sivistys ei kuitenkaan ole saanut kehittyä rauhassa. Monet ovat vastustaneet sitä historian saatossa, välillä jopa militantisti. Sivistyksen vastaisten liikkeiden lopputuloksina ovat muistissa ihmiskunnan historian lukuisat barbarian kaudet.

Jopa valistuksen – sivistyksen toistaiseksi ainoan “valtakauden” – aikana sivistysihannetta vastusti 1800-luvun puolivälissä esille noussut utilitaristinen versio liberalismista, joka pyrki taloudellisen tehokkuuden nimissä kaventamaan kansan sivistystasoa tarjoamalla työläisille vain ammatillista peruskoulutusta ja muutamia sirkushuveja. Näin hyötyajattelu kavensi muun muassa Wilhelm Humboldtin ja John Stuart Millin kehittelemää bildung-käsitteeseen kuuluvaa laaja-alaista sivistysideaalia.

1700-luvun valistuksen aikana syntyneen vapausaatteen mukaisesti jokaisella ihmisellä pitäisi olla mahdollisuus kehittyä täyteen henkiseen rikkauteensa. Saksankielinen termi bildung on itse asiassa paljon rikkaampi kuin vanhahtava suomenkielinen sana ”sivistys”. Se viittaa ihmisen kokonaisvaltaisen muotoutumisen prosessiin, kaikkinaiseen kehittymiseen paremmaksi. Koulutus tässä mielessä on paljon enemmän kuin vain jonkin ammatin vaatimien teknisten taitojen oppimista.

Nykyisin sivistysyliopistoa uhkaa hallitsevaan asemaan noussut uusliberalismi, joka on koulutuspoliittisesti varsin pitkälle 1800-luvun utilitarismin perillinen. Uusliberalismille ominaiset uuden julkisjohtamisen piirteet näkyvät koulutuksessa esimerkiksi GERM (Global Educational Reform Movement) -liikkeessä, jonka Pasi Sahlberg on ristinyt kasvatusta ”globaalisti sairastuttavaksi virukseksi”. GERM ei näe laaja-alaisen yleissivistyksen merkitystä. Seurauksena on opetussuunnitelmien supistaminen pelkkiin kielellisiin ja matemaattisiin aineisiin.

Esimerkiksi Japanissa saatiin kolmisen vuotta sitten hädin tuskin torjutuksi maan hallituksen esitys, joka toteutuessaan olisi poistanut valtion yliopistoista humanistiset aineet. Tällaisia toimia on vaikea perustella nykykulttuurissa, kun eri tieteenalat ovat tuottaneet runsaasti tietoa ihmisen ajattelun ja luovuuden kehityksen ehdoista. Tilanne on toinen kuin 1800-luvun puolivälissä. Tiedämme nykyisin, että ihmisen todellistumismahdollisuuksien kehitykseen vaikuttavat olennaisesti kasvatukselliset ja sivistykselliset tekijät. Tästä näkökulmasta pyrkimykset kaventaa ajattelua ja estää ihmisten potentiaalin kehittymistä voidaan nähdä eräänlaisena rakenteellisena väkivaltana. Ihmisiä ikään kuin pahoinpidellään typistämällä inhimillisyyden kirjoa.

Suomessa uusliberalistista koulutusajattelua on ajettu sisään jo pitkään. Vuoden 2010 yliopistolaki oli tässä suhteessa keskeinen taitekohta, mutta ei suinkaan ainoa asia, mihin pitäisi kiinnittää huomiota. Olennaista on myös tarkastella niitä metrisiä ajattelumalleja, jotka nykyään ohjaavat korkeakoulupolitiikkaa. Nämä ajattelumallit ovat pitkälti yhdysvaltalaista tuontitavaraa. Yhdysvalloissa metriset mallit ovat olleet sosiaalisen kontrollin ja sopeuttamisen laskennallisina välineitä jo 1950-luvun lopulta – niin sanotusta Sputnik-shokista – alkaen. Erityisesti perusopetus on muuttunut standardoituihin testeihin valmistautumiseksi. Kaikkialla, missä metrinen ajattelutapa on ollut vallitsevaa, on koulutuksellinen eriarvoisuus lisääntynyt. Nuoremman Bushin presidenttikaudella hänen apulaisopetusministerinsä Diane Rawitch erosi eettisistä syistä, kun ei voinut hyväksyä ”No Child Left Behind”–retoriikalla kuorrutetun koulutuspolitiikan eriarvoistavia vaikutuksia.

Opettajat ovat Yhdysvalloissa tilivelvollisia hallinnolle, joka yrittää motivoida heitä ulkoisilla palkinnoilla eli oppimistulosten mukaan määräytyvillä palkoilla. Nykyisin metristen mallien käyttö on Yhdysvalloissa siinä määrin totaalista, että Muller (2018) on antanut niiden kritiikkiin keskittyvälle teokselleen nimen The Tyranny of Metrics. Uusliberalistista koulutuspolitiikkaa kritikoiva opetussuunnitelmateoreetikko William Pinar menee vielä pidemmälle. Hänen mukaansa metrisen kulttuurin ylivalta Yhdysvalloissa on yhdenlaisen uusfasismin muoto.

Mullerin kritiikki kohdistuu metriikan käyttämiin ulkoisiin palkintoihin, jotka eivät ole olleet tehokkaita motivaation lähteitä edes taloudellisessa toiminnassa. Päinvastoin metrinen kulttuuri on johtanut tarkoittamattomiin seurauksiin. Esimerkiksi lääketieteessä metrinen tyrannia ilmenee muun muassa siten, että tilastojen parantamiseksi hoidetaan vain helppoja tapauksia vaikeampien sairauksien jäädessä vähemmälle huomiolle tai kokonaan hoitamatta. Tulokset parantuvat aidosti vasta kun toimijoita motivoivat sisäiset palkinnot ja sisäinen hyvä. Nämä kumpuavat ihmisen henkisistä pyrinnöistä ja sitä kautta syntyneestä yleissivistyksestä, jonka kehitystä edellä mainittu bildung-ihanne on korostanut.

Suomessa uuden yliopistolain voimaantulon jälkeen on koulutusohjelmia kapea-alaistettu siinä määrin, että opiskelijat eivät enää saa sellaisia yleissivistyksellisiä valmiuksia, joita heidän kuuluisi saada oikeassa yliopistossa. Kandipalaute-järjestelmän uusimpien tulosten mukaan Suomen kaikki yliopistot ovat nopeassa tahdissa siirtyneet metrisesti johdettuihin järjestelmiin, jotka jo nyt ovat nopeuttaneet läpivirtausta kaventamalla muun muassa opiskelijoiden mahdollisuuksia tehdä persoonakohtaisia tieteellisiä ja sivistyksellisiä valintoja. Tässä suhteessa tyytyväisyysluvut ovat pudonneet selvästi. Kandipalaute-järjestelmän tuloksia marraskuussa 2018 esitelleen Olli Silvénin mukaan ”yliopistot ovat selvästi tarjoamassa nopean etenemisen putkia; vaikka valinnanmahdollisuuksia on, niitä ehkä [hallintohenkilökunnan toimesta] suositellaan harvemmin.”

Meillä uuden yliopistolain voimaantulon jälkeen toteutetut yliopistojen koulutusohjelmien kaventamiset edustavat monella tapaa perinteistä anglosaksista sosiaaliteknologiaa, jonka puitteissa opiskelua pyritään metrisillä mittareilla ohjaamaan kohti taloudellista tehokkuutta. Kandipalautteessa tätä tendenssiä voimistaa sekin, että hallinto suosittelee – sinänsä jo kapea-alaisten koulutusohjelmien tarjonnassa – opiskelijoille mahdollisimman kapeita polkuja valmistumisen nopeuttamiseksi. Kaiken kaikkiaan muutokset korkeakoulupolitiikassa ovat olleet niin isoja, että on syytä kysyä, onko itse yliopiston idea jo henkitoreissaan? Voiko yliopistoa olla ilman vapaata sivistyspyrkimystä?

Edellä esitetystä huolimatta ei koulutuksellinen kokonaistilanne ole Suomessa – ainakaan vielä – toivoton. Perusopetuksen osalta suomalaisen koulutuksen lähtökohdat ovat edelleen suurelta osin erinomaiset. Kun perusta on suhteellisen hyvässä kunnossa, olisi siltä ponnistaen saatava aikaiseksi muutoksia, jotka palauttaisivat sivistysyliopistot Suomeen. Tästä syystä viiden kuukauden kuluttua koittavat eduskuntavaalit ovat niin tärkeät. Vaikka hegemonisessa asemassa olevan uusliberalismin aikana eivät sivistyksen puolesta puhuneet intellektuellit ole enää nauttineet esimerkiksi Georg-Henrik von Wrightin aikoihin vertautuvaa suosiota, on Suomi pitkässä juoksussa luovinut sivistyksen puolustajana hyvin maailman melskeissä. Ja mikä tärkeintä, menestys ei ole ollut onnekkaiden sattumien summaa, vaan päinvastoin poliittiset ratkaisut ovat tukeneet yleissivistyksen toteutumista.

Sivistyksen ”grand old man”, Jaakko Numminen, totesi Helsingin Sanomien 90-vuotishaastattelussaan osuvasti, että suomalaisen yleissivistyksen korkea taso juontaa juurensa 1800-luvun autonomian aikaan. Silloin syntyi J.V. Snellmanin ja kumppanien ansiosta syvä sivistystraditio yliopiston ja orastavan kansanopetuksen muodossa: ”Vakiintui ajatus, että Suomi on yhtä kuin sivistys, ja että kumpikin tarvitsee ja tukee toista”.

Nummisen sanoilla on katetta, sillä suomalainen kasvatuskulttuuri on tarjonnut yleissivistykselle hyvät lähtökohdat. Ensiksikin kansainvälisissä vertailuissa peruskoulun opetussuunnitelmat ovat alun alkaen olleet poikkeuksellisen laaja-alaisia. Ne ovat toteuttaneet Saksassa 1700-luvulla syntyneen bildungin ideaalin ja siihen kuuluvia humanistisia ihanteita. Aikanaan J.V. Snellman toi meille bildungin, joka siis suomennettiin ”sivistykseksi”. Snellmanin työtä jatkoi 1800-luvun loppupuolella J.W. Cleve.

Suomalaisen yleissivistyksen yhtenä hedelmänä on syntynyt luova reagointikyky. Olemme olleet hyviä improvisoimaan sekä militanteilla hädänhetkillä että kouluolojen ja hyvinvoinnin kohentamisen kaltaisissa rauhallisemmissa pyrinnöissä. Toinen yleissivistyksen osalta merkittävä rakenteellinen vaihe alkoi 1960-70-luvuilla toteutetusta peruskoulu-uudistuksesta. Peruskoulun opetussuunnitelma jatkoi bildung–traditiota. Yhtenä tekijänä muiden joukossa se on myös johtanut Suomen kansainväliseen menestykseen Pisa-mittauksissa.

Menestys johtui osittain siitä, että monipuolinen opetussuunnitelma tarjosi yhtäläisen yleissivistyksen kaikille sosiaalisesta asemasta riippumatta. Nykyisin koulutuksellinen tasa-arvo ei kaikilta osin enää toteudu. Vuonna 1999 säädetty laki antoi vanhemmille mahdollisuuden valita lähikoulun sijasta myös jonkin toisen koulun, mikä on johtanut eliittikoulujen syntyyn. Joissakin isoissa kaupungeissa ovat oppimistulosten erot kasvaneet, ja tämä on yhtenä tekijänä huonontanut Suomen Pisa-tuloksia 2010-luvulla.

Nykyisessä kulttuuritilanteessa uus(liberalistinen) julkisjohtaminen ja siihen liittyvä ”talous edellä” -periaate uhkaavat vakavasti pyhää suomalaista allianssia, jossa peruspilareina olivat pitkän aikaa sivistysyliopisto ja korkeatasoinen perusopetus. Kuten todettu, ei viimeksi mainitussa toistaiseksi ole tapahtunut suuria heikennyksiä. Sitä vastoin ovat tiedekorkeakoulut menettäneet vuoden 2010 yliopistolain voimaantulon jälkeen asemansa sivistyksen edistäjinä ja ylläpitäjinä. Erityisesti epädemokraattinen, diktatorinen hallinto on nostanut esiin pelolla johtamista ja mielivaltaa.

Sivistysyliopistoa ja akateemisen ajattelun vapautta kaventavan teknis-metrisen johdon vastaiset käsitykset jo näyttävät olevan erottamisen perusteita. Viroista luopuminen on tehnyt tällaisen mahdolliseksi. Erottamiskynnys on alentunut niin radikaalisti, että se uhkaa tieteellistä vapautta. Sen sijaan Ranskassa ja jopa Yhdysvalloissa, uusliberalismin mallimaassa, yliopiston opettajilla on edelleen erottamissuoja voimassa. Virassapysymisoikeuden tehtävänä on suojella sananvapautta.

Uusliberalistisen korkeakoulupolitiikan keskeinen ongelma on taloudellisen tuottavuuden lyhytnäköinen tavoittelu. Pääajatuksena on, että lukion jälkeen päädytään yliopistoon mahdollisimman pian. Tätä tuetaan sosiaalista epätasa-arvoa tuottavalla yliopistojen pääsykoeuudistuksella ja hallinnollisilla keinoilla, joilla pyritään nopeuttamaan opiskelijoiden läpivirtausta poistamalla koulutusohjelmista sitä hidastavia sivistyksellisiä esteitä.

Yliopistojen nykyiset vallanpitäjät eivät arvosta ihmisen laaja-alaista, luovaa ajattelua ja mielikuvitusta, vaikka sisäiset sivistykselliset palkinnot ovat myös taloudellisen menestyksen paras tae. Aikoinaan Einsteinkin totesi, että tärkeä tekijä suhteellisuusteorian synnyssä oli laaja yleissivistys, jonka hän omaksui lapsena ja nuoruudessaan. Einstein katsoi, että sivistyksellä oli mielikuvituksen kehittäjänä ratkaiseva merkitys siihen, että lukuisista fyysikoista juuri hän onnistui tekemään tutkimuksellisen läpimurron. Vuosisata myöhemmin Einsteinin teorioilla on monia suuria ja kaupallisesti erittäin tärkeitä sovellutuksia, esimerkiksi GPS-järjestelmä.

Sivistysyliopiston taloudellinen tuottavuus ei kumpua uusliberalististen toiveiden mukaisesti mistään instant -toiminnasta, jossa enemmän tai vähemmän valmiiksi saatuja tutkimuksellisia “alkuaineita” sekoitetaan uusiksi menestystuotteiksi kvartaalitalouden tahtiin. Sen sijaan sivistysyliopistoa voi pitää parhaana reaaliversiona Kalevalassa kuvatusta Sampo-nimisestä hyväntuottajasta ja rahantekokoneesta. Yliopistosammon “toiminta” kuitenkin tökkii herkästi ulkoisessa häirinnässä. Nykyhallituksen korkeakoulupolitiikka herättää vakavaa huolta, kun sen antia vertaa Juha Hurmeen Niemi-romaanissaan kuvaaman kalevalaisen perinteen syvällisimmän runon ikävään sanomaan: “[T]orailevat jumalat ja riitelevät intressiryhmät särkevät peruuttamattomasti ikuista onnea ja hyvinvointia jauhavan myyttisen yleiskoneen – – sammon”.

Toivottavasti mitään peruuttamatonta ei ole vielä tapahtunut, sillä sivistysyliopiston mahdollinen uudelleen rakentaminen vertautuu vaativuudessaan Kalevalan Sampoon, jonka valmistamista kuvataan runossa mahdottomuussäkeillä: “[S]e on tehty mitättömästä roskasta, jota ei varmuuden vuoksi ole olemassakaan. Ei sitä niin vaan Sampoa tehdä!”

Analogisesti voi sivistysyliopiston einsteinmaisten tulosten katsoa syntyvän viime kädessä ”mitättömästä [perustutkimuksen] roskasta”, joka ei ennen sen tieteellistä jalostamista muutu laaduksi. Tieteellisessä työssä pitää usein olla rahaakin melkein ”kuin roskaa”.  Koulutukselta ja (perus)tutkimukselta on viety rahaa pois kuluvalla hallituskaudella noin 900 miljoonaa euroa. Tämä on likinäköistä säästämistä.

Politikkojen pitäisi muistaa vielä tulevien eduskuntavaalien jälkeisissä hallitusneuvotteluissa, että akateeminen toiminta edellyttää ajattelun vapautta. Vapaudesta syntyvä luovuus puolestaan kumpuaa pitkäjänteisestä toiminnasta, jossa kriittisellä ajattelulla ja perustutkimuksella on keskeinen asema siitä riippumatta, kuinka tuottamattomalta se vaikuttaa lyhyellä tähtäimellä.

Kauko Komulainen

Kirjoittaja on kasvatustieteiden yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.