Hallituksen ulkopuolisten jäsenten valinnasta

1.11.2020 | Heikki Patomäki

Hallituksen ulkopuolisten jäsenten valinnasta

Helsingin yliopistokollegioon kuuluu 50 jäsentä: 20 professoria, 15 keskiryhmien edustajaa ja 15 opiskelijaa. Organisaatiokaavioissa kollegio esitetään usein yliopiston ylimpänä elimenä, mutta tosiasiassa sen valta rajoittuu kerran neljässä vuodessa tapahtuvaan hallituksen ulkoisten jäsenten ja kanslerin valintaan. Muodollisesti tärkein päättävä elin on yliopiston hallitus, joskin rehtorille on annettu monissa asioissa käytännössä yksinvalta. Joka tapauksessa keskustelut seuraavan hallituksen ulkopuolisista jäsenistä ovat nyt käynnissä. Päätökset tehdään joulukuussa.

Neljä vuotta sitten kirjoitin blogin siitä, mitä seurauksia kollegion ryhmäkuntaisuudella ja politiikan ja poliittisuuden väärinymmärtämisellä on näiden keskeisten valintojen kannalta. Vielä olennaisempaa on kuitenkin se, että kollegion keskuudessa tuntuu vallitsevan suurta epätietoisuutta hallituksen todellisista tehtävistä ja valtaoikeuksista. Siksi vaikuttaisi olevan paikallaan kerrata minkälaiseen tehtävään henkilöitä ollaan valitsemassa – ja myös mitä kokemuksia meille on vuoden 2010 yliopistolain voimassaolon aikana kertynyt hallituksen ulkopuolisista jäsenistä.

Ensinnäkin tehtävistä: Helsingin yliopiston hallitus valitsee rehtorin, tekee kausittaisen tulos- ja rahoitussopimuksen OKM:n kanssa, sekä päättää yliopiston kannalta keskeisistä sisäisistä asioista, joihin kuuluvat muun muassa yliopiston toiminnan ja talouden keskeiset tavoitteet, strategia, ohjauksen periaatteet, johtosääntö ja opiskelijoiden määrä. Yliopistolaissa määritelty tehtävien koko lista löytyy tämän blogin lopusta. Johtosäännössä täsmennetään vielä, että:

  • hallitus hyväksyy yliopiston toimeenpanosuunnitelman ja budjetin yhteydessä rahoitussuunnitelman, investointisuunnitelman, omavaraisuustavoitteen ja pitkäaikaisten lainojen nostovaltuudet.
  • hallitus hyväksyy yliopiston sijoitustoiminnan periaatteet ja perusallokaation

Toisin sanoen, kuten HY:n johtosäännössä todetaan, ”yliopisto huolehtii ja vastaa itsenäisesti omasta hallinnostaan, taloudestaan ja henkilöstöstään”, ja yliopiston hallitus on näissä asioissa korkein päätöksentekoelin (joskin käytännössä usein alisteinen hallinnon ja rehtoraatin valmistelutyölle, tästä enemmän alempana).

Yliopiston hallituksen jäsenten tehtävänä ei ole hoitaa yliopiston yhteiskuntasuhteita tai lobata rahaa tai muita hyvän tahdon osoituksia yliopistolle.

Yliopiston hallitustehtävien kannalta yhteiskunnallinen vaikutusvalta tai näkyvyys mediassa, liikemaailmassa tai politiikassa ei ole minkäänlainen meriitti. Verkottuneisuus, sidosryhmät tai se, että tuntee maailman silmää tekevät Alan Jopesta Bill Gatesiin, Ursula von der Leyenistä Donald Trumpiin ja Xi Jinpingiin tai Madonnasta paaviin ei auta tekemään asiaa tuntevia ja viisaita yliopiston sisäisiä asioita koskevia päätöksiä. Korostan vielä: hallitustyöskentelyssä kyse on yliopiston sisäisistä asioista ja niitä koskevista käytännöllistä ja poliittisista valinnoista.

Tästä näkökulmasta ei ole kovin yllättävää, että kymmenen vuoden kokemuksen jälkeen ei edelleenkään ole tiedossa mitään kouriin tuntuvaa evidenssiä siitä, että yksikään Helsingin yliopiston hallituksen ulkopuolinen jäsen olisi koskaan aktiivisesti tai omaehtoisesti edistänyt yliopiston ideaa, arvoja tai etuja yhteiskunnassa laajemmin. Tämä ei ole yllättävää jo siksikään, että hallitusjäsenten tehtäviin ei yksinkertaisesti edes kuulu ”avata ovia”, lobata, hankkia rahoitusta, harjoittaa EU-suhteita tms – päinvastoin kuin mitä monet kollegion jäsenet tuntuvat olettavan esittäessään hallitukseen julkisuudesta tuttuja poliitikkoja, liikemiehiä ja virkamiehiä siksi, että he ovat niin hyvin ”verkottuneita” ja muilla vastaavilla perusteilla.

Oletuksessa, että ”hyvin verkottuneet” julkkikset voisivat parantaa yliopiston rahoitusta tai muuten edistää yliopiston asiaa on isoja ongelmia joka tasolla. Otetaan esimerkiksi vaikka ”EU-suhteet”. EU-rahoituksen osuus budjetistamme on hyvin pieni eli vain noin 4%. EU:lla ei juurikaan ole rahaa eikä se jaa perusrahoitusta yliopistolle. Jos esimerkiksi entiset tai nykyiset EU-komissaarit pääsisivät vaikuttamaan vaikkapa EU:n Horisontti 2020 rahoitukseen, se olisi yksiselitteisesti korruptiota. Kilpailtua rahoitusta jaetaan hakemusten ja hakijoiden ansioiden perusteella.

Yleisesti näyttäisi pätevän, että mitä vahvemmin henkilö on asemoitunut ja verkottunut yliopiston ulkopuolisessa maailmassa, sitä todennäköisemmin hän tuntee yliopistoa huonosti ja on tuomassa yliopiston päätöksentekoon yliopiston autonomian, arvojen ja etujen kannalta ulkoisia näkökohtia ja intressejä. Pahimmassa tapauksessa ulkoiset jäsenet ovat puhuneet julkisuudessa yliopistoja ja sivistystä vastaan. Esimerkiksi kaksi kautta yliopistomme hallituksessa istunut Jorma Ollilla tokaisi 2014: ”Älä lue liikaa tai sinusta tulee akateeminen”. Lisäksi ongelmana on myös se, että muutenkin hyvin kiireisillä ihmisillä on todennäköisesti vain vähän aikaa yliopiston asioihin paneutumiseen.

Mitä ulkoiset jäsenet sitten ovat tehneet hallituksessamme? Kokemuksen mukaan hallituksen ulkopuoliset jäsenet ovat pääsääntöisesti istuneet kokouksissa siunaamassa hallintojohdon ja rehtoraatin valmistelemia – ja usein OKM:n sekä muiden ulkoisten tahojen ajamia – päätöksiä. He ovat käytännössä varmistaneet sen, että yliopiston sisäisillä kriittisillä äänillä ei ole missään tilanteessa mahdollisuutta vaikuttaa päätöksiin, ja siten vahvistaneet hallinnon ylivaltaa. Tämä on suoraan näkynyt irtisanomisina, yliopistoelämän vapauden kuihtumisena, hallintoon ja rahoitukseen liittyvän työn määrän suhteettomana kasvuna, työtilojen pienenemisenä ja huononemisena jne.

Tähän ongelmaan on yksinkertainen ratkaisu: valitaan yliopiston hallitukseen sellaisia luotettavia akateemisia henkilöitä, joilla ei ole työsuhdetta Helsingin yliopistoon. Valitaan heidät niin, että he edustavat eri uravaiheita, tieteenaloja ja poliittisia näkemyksiä, mutta siten, että kaikkia heitä yhdistää todistettavasti osoitettu pyrkimys edistää yliopiston ideaa ja arvoja eri yhteyksissä. Pelkkä ”musta tuntuu” tai huhupuheet eivät riitä. Asiaa koskevan evidenssin pitää olla tieteellisten perusteiden mukaisesti julkista ja muiden tarkistettavissa. Minusta kyseeseen tulevat erityisen hyvin emeritus-statuksen saavuttaneet tutkija-opettajat. Heillä on sekä asiantuntemusta että aikaa.

Lopuksi toteaisin, että tällä analyysilla on suora seuraus sen kannalta, mikä yliopiston sisäisten ja ulkoisten jäsenten määrän pitäisi olla. On meidän kaikkien yhteisessä intressissämme saada mahdollisimman paljon yliopistolaisia hallitukseen. Yliopistolaki jättää kollegiolle jonkin verran tilaa valita eri vaihtoehtojen välillä. Tämä taulukko tiivistää olennaiset vaihtoehdot:

 

Jäseniä Sisäiset Ulkoiset Suhdeluku
14 8 6 1,33
14 7 7 1,00
13 7 6 1,17
12 7 5 1,4
12 6 6 1,00
11 6 5 1,2

 

Yliopistolaisten kannalta parhaan suhdeluvun tarjoaa vaihtoehto 7/5, kun taas yliopistolaisten määrän maksimoinnin kannalta paras vaihtoehto on 8/6. Itse kannattaisin 7/5 vaihtoehtoa, mutta myös 8/6 voisi toimia vallitsevissa olosuhteissa, joita 2010 yliopistolaki siis varsin tarkkaan määrittää. Kollegion kannattaisi valita jompikumpi, sillä nykyinen 7/6 on huonompi kuin kumpikaan näistä. Tässäkin asiassa yhteisen hyvän tavoittelun pitää voida ylittää ryhmäkuntaiset erityisedut, joita ei käytännössä kuitenkaan hallitustyöskentelyssä edistetä millään lailla.

Joskus 7/6 suhdelukua on perusteltu sillä, että hallitusjäsenten lukumäärän pitää olla pariton, jotta puheenjohtaja (joka yliopistolain mukaisesti valitaan ulkopuolisten joukosta) ei pääse ratkaisemaan äänestyksiä. Käytännössä tällä näkökohdalla ei ole merkitystä. Kokemusten valossa puheenjohtajan ääni ratkaisisi päätöksiä tuskin koskaan, oli yhdistelmä mikä tahansa.

Hallituksen tahtoa muodostetaan pitkälti keskusteluissa. Äänestyksiä on ollut vain harvoin. Lisäksi 2010-luvun harvoista äänestyksistä juuri mikään ei ole mennyt edes likimain tasan, sillä ulkoiset edustajat ovat säännönmukaisesti asettuneet esittelijän eli hallinnon ja rehtoraatin taakse. Tilanne on 2010-luvulla ollut se, että jos sisäisten edustajien keskuudessa vallitsee pientäkin hajaannusta, esittelijä (käytännössä usein hallintojohto) voittaa automaattisesti aina.

Siksikin suhdelukua pitää parantaa ja ulkoisten jäsenten valintaperusteita korjata hallituksen todellisten tehtävien ja viimeisen kymmenen vuoden opetusten mukaisella tavalla. Niin kauan nykytilanne jatkuu, hallitus toimii lähinnä esittelijöiden tahdon kumileimasimena.

Heikki Patomäki

Maailmanpolitiikan professori, valtiotieteellinen tiedekunta

 

*****************

Yliopistolaki 14§

Hallituksen tehtävänä on:

1) päättää yliopiston toiminnan ja talouden keskeisistä tavoitteista, strategiasta ja ohjauksen periaatteista;

2) päättää yliopiston toiminta- ja taloussuunnitelmasta sekä talousarviosta ja laatia tilinpäätös;

3) vastata yliopiston varallisuuden hoidosta ja käytöstä, jollei hallitus ole siirtänyt toimivaltaa rehtorill

4) huolehtia kirjanpidon ja varainhoidon valvonnan järjestämisestä;

5) hyväksyä yliopiston toiminnan kannalta merkittävät tai periaatteelliset sopimukset ja antaa lausunnot yliopistoa koskevissa periaatteellisesti tärkeissä asioissa;

6) hyväksyä 48 §:n mukainen opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa tehtävä sopimus yliopiston puolesta;

7) valita rehtori tai rehtorit ja päättää heidän työnjaostaan sekä erottaa rehtori, jos siihen on tehtävän luonne huomioon ottaen hyväksyttävä ja perusteltu syy;

8) hyväksyä johtosäännöt ja muut vastaavat yleistä järjestäytymistä koskevat määräykset sekä päättää yliopiston toimintarakenteesta;

9) tehdä opetus- ja kulttuuriministeriölle ehdotus yliopiston koulutusvastuun muuttamisesta;

10) päättää yliopistoon valittavien opiskelijoiden määrästä.

 

 

 

By | 2020-11-01T14:45:40+00:00 November 1st, 2020|

About the Author: