Hermes-palkinto elokuvaohjaaja Annika Grofille
9.12.2023 | Yliopistokäänne
Vuoden 2023 Hermes-palkinto jaettiin tutkijakollegiumin tiloissa järjestetyssä lämminhenkisessä seminaarissa 28.11.2023. Professori Jukka Kekkonen esitteli palkinnonsaaja Annika Grofin ja asetti samalla palkinnon laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Omassa puheenvuorossaan Grof pohtii sitä, miten sekä tutkimus että elokuvanteko edellyttävät paneutumista, aikaa myös turhan tekemiseen, mahdollisuutta ottaa harha-askelia ja intohimoa.
Jukka Kekkonen:
Yliopistokäänne liike päätti vuonna 2021 perustaa Hermes-palkinnon, joka jaetaan tunnustuksena ansiokkaasta yliopistopoliittisesta toiminnasta henkilölle, joka on toiminut johdonmukaisesti ja pitkäjänteisesti edistääkseen tieteen ja yliopistojen keskeisiä arvoja.
Nyt toisen kerran myönnettävä palkinnon saa elokuvaohjaaja, taiteen maisteri Annika Grof, jonka 2021 valmistunut elokuva Toiset äänet kuvaa yliopistossa tapahtuneita yhteisön toimintaa rapauttaneita ja henkilöstön hyvinvointia heikentäneitä muutoksia tavalla, jonka yliopistolaiset tunnistavat helposti. Tiede- ja sivistysyliopistojen muutos hierarkkisiksi hallintoyliopistoiksi on ajanut yliopistot ahdinkoon, josta pitäisi päästä eroon.
Toisin kuin virallinen liturgia kertoo, yliopistojen de facto autonomia on kaventunut 2010 yliopistolain aikana samalla, kun demokratiaa on ajettu alas myös johtosääntöjen kautta. Ja alas on ajettu myös oppiaineet ja jopa myös akateeminen tieteellisiin meriitteihin perustuva kilpailu professorien tehtäviä täytettäessä.
AG on uransa aikana saanut elokuvistaan sekä palkintoja että palkintoehdokkuuksia. Hänen tuotantonsa on hyvin monipuolinen liikkuen dokumentaarisista teoksista (Liikkumavara, 2009) klassisiin elokuviin (Syksyn jälkeen saapuu kevät, 2020). Lisäksi on ohjannut useita TV-sarjoja (SYKE) ja tehnyt mainoksia.
Hermes palkinnon myöntämisessä painoi eniten Toiset äänet -elokuva. Ehkä voin lopuksi paljastaa (omalta osaltani), miten kaikki lähti liikkeelle. AG soitti ja kertoi haluansa keskustella yliopistossa tapahtuneista muutoksista. Tapasimme Porthanian opiskelijoiden kahvilassa. Heti tuntui, että löytyi paljon yhteistä keskusteltavaa muutoksista, joita yliopistoyhteisössä oli tapahtunut.
Annika tuli sittemmin kertomaan kokemuksistaan ja ideoistaan Käänteen tapaamiseen Belge-ravintolaan. Hän valloitti kuulijat kertaheitolla. Ymmärrys ja ihmettely yliopiston ja yliopistoyhteisön tilasta oli aitoa ja terävää.
Siitä alkanut monien vuosien yhteistyö tiivistyi ja huipentui elokuvaan, jonka valmistuminen valitettavasti osui covid-aikaan.
Minä tunnen ja tiedän, että yhteistyömme ja ystävyytemme jatkuu.
Sydämelliset onnittelut!
Annika Grof:
Suurkiitos tästä palkinnosta, joka liikuttaa minua suuresti. Se liikuttaa minua sen takia, että sen ovat myöntäneet yliopistolaiset, joita arvostan itse niin kovin paljon. Se liikuttaa minua myös sen takia, että omat juureni ovat täällä Helsingin yliopistossa.
Opiskelin täällä nimittäin 90-luvulla. Pääaineeni oli kasvatustiede, ja olin suuntautunut tutkimuksen metodologiaan. Se, mikä opiskeluajassa oli järjettömän hienoa, oli opettajien, professoreiden ja muun henkilökunnan kehotus meille opiskelijoille tutkia kunnolla eri oppiaineita, ennen kuin valitsemme sivuainekokonaisuutemme. Ja niin sitä tehtiin. Itse opiskelin ainakin sosiologiaa, Itä-Aasian tutkimusta, käytännöllistä filosofiaa, kansantaloustiedettä, uskontotiedettä ja kulttuuriantropologiaa. Tähtitiedekin kiinnosteli myös.
Oli ihanaa lompsia mille tahansa luennolle ja vain imeä tietoa, vaikka en tuossa hetkessä tiennyt mihin juuri sitä tietoa tulisin lopulta käyttämään. Kaikesta huolimatta valmistuin ihan kelpoajassa. Nuo etsikkovuodet avasivat viimein sen mitä haluan tehdä, ja päädyinkin opiskelemaan elokuvataidetta. Minulle itselleni on aina ollut päivänselvää, että se oli mahdollista juuri sen takia, että olin saanut opiskella yliopistossa toisaalta laajasti ja toisaalta tarpeeksi syvästi. Yliopisto-opintojen antama yleissivistys ja tutkimuksellinen näkemys maailmaan ovat auttaneet minua elokuvanteossa monella tavalla. Väitän, että myös kyky kestää hitaita prosesseja on peräisin noilta ajoilta.
Elokuvan tekeminen ei nimittäin ole koskaan lyhyt spurtti. Se vaatii paljon turhaa tekemistä, tutkimista, paneutumista, aikaa, rahaa ja henkilökohtaista intohimoa. Se vaatii aina harha-askelia. Se vaatii turhalta tuntuvaa työtä. Ennen kaikkea se on prosessi, joka ottaa sen ajan kuin se ottaa. Valitettavasti monet hyvät elokuvat jäävät tekemättä, koska nykyisissä rahatalouden raameissa harha-askelille, vapaalle ajattelulle, prosesseille ja sitä myötä uusille oivalluksille ei aina ole sijaa. Ne saavat oman paikkansa usein silloin kun me tekijät teemme suuren osan työstä omasta pussistamme, vapaa-aikanamme. Kuulostaako tutulta?
Vaikka minusta ei koskaan tullut tutkijaa, on siihen tähdännyt opiskelu vieläkin syvällä minussa. Elokuvantekijänä koen hyödyntäväni oppeja, joita sain 90-luvun Helsingin yliopiston luentosaleissa. On surullista, että nykyään vastaavanlainen ajattelun kehittämisen polku ei ole enää mahdollista. Se saa minut miettimään, mistä kaikesta yhteiskuntamme jää paitsi, kun monet oivallukset tehokkuusajattelusta johtuen jäävät konkretisoitumatta.
Tämän palkinnon myötä haluan sanoa suurkiitokset Toiset äänet -elokuvan päähenkilöille ja muille elokuvanteossa mukana olleille, jotka uskalsitte näyttää meille osan yliopiston todellisuudesta tänä päivänä. Kiitos elokuvan tuottaja, Joon Tervakarille, jota ilman tätä elokuvaa ei olisi. Ja kiitos tietenkin Käänne-ryhmä, jotka olette jaksaneet ja jaksatte yhä taistella yliopisto-demokratian, vapaan tutkimuksen ja elokuvataiteenkin mahdollistavan sivistysyhteiskunnan puolesta.
