Iso pyörä: missä mennään ja miksi?

27.11.2017 | Visa Heinonen

Iso pyörä: missä mennään ja miksi?

Isoksi pyöräksi nimetty tutkintojen muutosprosessi on jauhanut syksystä 2015 lähtien. Tavoitteeksi asetettiin hakukohteiden väheneminen ja ”aito kolmiportaisuus” kandidaattiohjelmista maisteriohjelmiin ja edelleen mahdollisesti tohtoriohjelmiin. Helsingin yliopistoon on prosessin kuluessa perustettu 32 kandidaatti- ja 60 maisteriohjelmaa, minkä seurauksena hakukohteiden määrä on vähentynyt alle puoleen entisestä. Uudet koulutusohjelmat astuivat voimaan 1.8.2017.

Uudistuksen tavoitteet kuulostavat periaatteessa hyviltä: opiskelijoiden entistä parempi työllistyminen, yliopiston kilpailukyky, osaamisperustaisuus ja opiskelijavalintojen toimivuus. Esimerkiksi opiskelijoiden työllistyminen on ensiarvoisen tärkeää. Työllistymisessä on kuitenkin ollut tiedekunta- ja tieteenalakohtaisia eroja. Klassisiin professioihin opiskelijoita valmistavista tiedekunnista kuten lääke- ja oikeustieteellisestä tiedekunnasta valmistuneet ovat työllistyneet perinteisesti lähes sataprosenttisesti.

Esimerkiksi lääkäreiden ja hammaslääkäreiden sisäänotosta päättää sosiaali- ja terveysministeriö. Vahvat ammattiliitot seuraavat ja vaikuttavat voimakkaasti taustalla. Sisäänottomääriä on työmarkkinoiden tarpeen mukaan lisätty tai vähennetty, millä työllisyys on käytännössä pystytty takaamaan. Ulkomailla opiskelevien suomalaisten mahdollinen paluu takaisin Suomeen vaikuttaa osaltaan merkittävästi työvoiman tarpeeseen. Heitä on nykyisin jopa yhden tiedekunnan opiskelijoiden verran.

Koska korkeakoulututkinnon suorittaneista monet ovat työllistyneet julkiselle sektorille, ovat myös viime aikojen ideologiset julkisen sektorin leikkaukset vaikuttaneet työllistymiseen. Perinteisesti työllistymisongelmia on ollut joillain yleistutkintoihin johtavilla humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Niilläkin aloilla on jo pitkään korostettu työelämävalmiuksien tärkeyttä. Yhteiskunnan ja työelämän nopeat muutokset ja globalisoitumisen vaikutukset ovat tosin tehneet työelämävalmiuksien tarkasta tunnistamisesta yhä hankalampaa. Jää nähtäväksi, parantaako Iso pyörä valmistuvien opiskelijoiden työllistymismahdollisuuksia. Yksi tunnistettu riski on se, että kandidaatti- ja maisteritason opintojen erottaminen toisistaan voi heikentää oppimisen ja opinnäytteiden tasoa. Tutkintojen tason lasku ei edistä työllistymistä.

Entä kilpailukyky?  Mistä ja miten itse asiassa kilpaillaan? Yliopistojen kilpailukykyä on arvioitu esimerkiksi sijoittumisella kansainvälisten yliopistovertailuissa. Vertailuissa menestyminen tai Nobel-palkinnot tyydyttävätkin varmasti yliopiston johdon kunnianhimoa, mutta lämmittävätkö ne periaatteessa lukukausimaksuttoman yliopistokoulutuksen takaavia veronmaksajia. Suomalaiset ovat pitkään arvostaneet koulutusta ja yliopistoja. Yliopistokoulutus sivistysyliopistoissamme on taannut koko väestön korkean koulutustason sekä ollut merkittävä sosiaalisen liikkuvuuden takaaja. Vaatimaton kotitausta ei ole estänyt ihmisten etenemistä. Siinä on ollut yksi tärkeä tekijä koko suomalaisen yhteiskunnan menestyksen taustalla.

Herää kysymys, millä tavalla Iso pyörä tulee vaikuttamaan suomalaisen yliopistokoulutuksen kilpailukykyyn kotimaassa ja maailmalla. Yliopistolaitoksen keskeinen tavoite on ihmiskunnan yhteisen oppimisen edistäminen ja inhimillisen itseymmärryksen lisääminen. Yliopistolaiset toimivat lähtökohtaisesti maailmanlaajuisessa yhteistyössä. Vapaan ja kriittisen sivistysyliopiston tulisi kouluttaa ihmisiä kasvamaan demokraattisen poliittisen yhteisön kansalaisiksi sekä paitsi suomalaista yhteiskuntaa niin myös koko ihmiskuntaa palvelemaan.

Uusia koulutusohjelmia on markkinoitu monitieteisinä ja on korostettu mahdollisuutta suorittaa eri tieteenalojen opintoja alusta pitäen sitoutumatta yhteen tieteenalaan. Pääaineen vaihtaminen ja jopa siirtyminen toiseen tiedekuntaan opiskelijaksi on tähänkin asti ollut erilaisia väyliä myöten mahdollista. Opiskelijat ovat saaneet vapaasti valita sivuaineita, joita opiskeltiin myös laajasti ja perusteellisesti. Siitä ei ole kauan, kun jatko-opiskelijaksi aikovan piti suorittaa maisteriopinnot kokonaisuudessaan Pro gradu -tutkielma mukaan lukien kahdesta aineesta.

Monitieteisyys tai poikkitieteisyys ovat asioita, joista on puhuttu jo vuosikymmeniä. Nykyään monitieteisyys toteutuu yhä useammin eri tieteenalojen edustajien yhteistyönä tutkimuksessa. Lisäksi yliopistossa opetetaan ja tutkitaan ympäristötieteiden ja kuluttajatieteiden kaltaisia melko uusia ”hybridialoja”, jotka eivät taivu yhden tieteenalan alle. Tieteenalarajat ovat jatkuvan arvioinnin ja muutoksen alaisia. Yhteiskunnan muuttuessa ja tutkimuksen edetessä syntyy aivan uusia tutkimusalueita, joille tarvitaan uusia osaajia ja koulutusta. Monitieteisyys edellyttää ainakin jonkin tai joidenkin tieteenalojen käsitteellistä, teoreettista ja menetelmällistä tuntemusta. Muuten osaaminen jää hyvin pinnalliseksi.

Lokakuussa 2017 Helsingin yliopiston muutoksia koskeneen raporttinsa julkistanutta kansainvälistä arviointiryhmää johtanut professori Sue Scott korosti sitä, että akateemiset ihmiset tarvitsevat ”akateemisen kodin”. Se on perinteisesti ollut tieteenala tai oppiaine. Näin on tunnetuissa yliopistoissa Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa sekä Euroopan johtavissa tutkimusyliopistoissa. Monitieteisyys ilman vankkaa kytkeytymistä johonkin tieteenalaan voi pahimmillaan olla pinnallista haihattelua, joka ei lopulta täytä kansainvälisen tiedeyhteisön kollektiivisesti asettamia erittäin kovia vaatimuksia.

Kun on innostuttu Ison pyörän monitieteisyysretoriikasta, vähäiselle huomiolle on jäänyt se tosiasia, että opiskelijat kohtaavat uudessa mallissa kahdet valinnat: kandidaatti- ja maisteriohjelmiin. Maisteriohjelmavalinnat ovat jo nyt osoittautuneet raskaaksi lisäbyrokratiaksi. Uusien karsintojen myötä opiskelijoille on tullut yksi stressaava lisäporras. Lisäksi opiskelijoiden mahdollisuudet sivuaineopintoihin ovat tosiasiassa heikentyneet maksimiopintopistemäärien myötä. Tohtorintutkinnossa jonkin tieteenalan syvällinen tuntemus ja hallinta ovat välttämättömiä tavoitteita. Kaikkien alojen erikoisasiantuntija kuulostaa enemmän vitsiltä kuin aidolta työelämävalmiudelta.

Entä sivistysyliopisto? Valitettavasti siitä puhutaan nykyään vähän. Sivistysyliopistoperinteessä on ajateltu, että kriittisesti ajattelevien ja valistuneiden kansalaisten kouluttaminen tutkimukseen perustuvalla opetuksella autonomisessa yliopistossa takaa kansakunnan menestyksen kansakuntien joukossa. Suomi yhtenä menestyneenä Pohjoismaana ja hyvinvointiyhteiskuntana voi näyttää mallia eteenpäin pyrkiville maille demokratian, hyvinvoinnin ja tasa-arvon tiellä.

Tähän asti Suomen yliopistolaitos on pärjännyt kovassa kansainvälisessä kilpailussa verrattain hyvin. Kun tutkintouudistus on toteutettu äärimmäisen kireällä aikataululla resurssien samanaikaisesti vähentyessä, nyt olisi ensiarvoisen tärkeää toteuttaa perusteellinen arvio Iso pyörä -uudistuksen onnistumisesta. Uudistuksen hätäinen valmistelu aiheutti valtavan määrän päällekkäistä työtä. Prosessia ei voi pitää riittävän vuorovaikutuksellisena. Oppiaineiden ”hävittäminen” ja merkityksen vähättely on mielestäni suuri virhe. Hyvin ongelmallinen on myös taustalla siintävä näkemys, jonka mukaan kaikkia aloja tulisi opettaa samalla tavalla. Tieteen ja yliopistolaitoksen historia ei tue tällaista näkemystä. On aika kuunnella kriittisiä ääniä ja ottaa kritiikki vakavasti. Tarvitaan myös rohkeutta tehdä uusia päätöksiä, jos jotkin päätökset osoittautuvat epäonnistuneiksi.

On pysähdyttävä arvioimaan, miksi Iso pyörä käynnistettiin, toteuttaako se sille asetettuja tavoitteita ja mitä voitaisiin tehdä entistä paremmin ja fiksummin. Arviointi on välttämätöntä, jotta tuloksena ei olisi epäonnistuneitten koulutusuudistusten äiti. Siihen Helsingin yliopistolla eikä maallamme ole varaa.

Visa Heinonen

Kuluttajaekonomian professori

Helsingin yliopisto

By | 2018-02-10T10:44:17+00:00 November 27th, 2017|

About the Author: