24.2.2018 | Pilvi Torsti
Koulutus, tiede ja sivistys vaativat äänitorvia
”Miltä se eduskuntatyö on vaikuttanut?” Etenkin monet tutkijakollegat ovat kysyneet tätä minulta. Tämänhetkinen standardivastaukseni kuuluu: ”Tuntuu, että kyllä siellä dosentin mentävä aukko oli.” Ja sitten korostan, kuinka merkityksellisenä pidän, että pääsin sivistysvaliokunnan jäseneksi.
Miksi näin? Siksi, että juuri nyt sivistys, koulutus ja tutkimus kaipaavat ääntä ja puolestapuhujia. Siksi, että näen, että meillä on käsillä jonkinlainen pinnanalainen sivistysyhteiskunnan kriisi, joka on jäänyt kaiken sote- ja maakuntapuheen alle.
**
Suomalainen yhteiskunta on vuosikymmeniä korostanut koulutuksen ja sivistyksen roolia kansakunnan menestyksen ydinvoimana. Koulutuksella on rakennettu tasa-arvoista todellisuutta ja valtiollista kilpailukykyä. Tätä taustaa vasten pidän kuvaavana esimerkkinä, että Supercellin globaaliin menestykseen johtaneet suomalaisperustajat nostavat hyvinvointivaltion koulutusmahdollisuudet toistuvasti kärkeen niin puheissaan kuin teoissaan Me-säätiön puitteissa.
Sivistys ja tiede ovat myös paaluttaneet yhteiskunnan arvopohjaa. Kyse ei ole ollut vain välinearvosta vaurastumiseen ja menestykseen, vaan tavasta olla ja elää. Mutta näinä vuosina tuntuu tapahtuvan kummia. Koulutusta korostanut Suomi100-puheenparsi vertautuu heikosti viime vuosien koulutus- ja sivistystekoihin.
Kyse on paitsi resursseista myös siitä, miten helposti tieteellinen tutkijaosaaminen voidaan sivuuttaa poliittisessa päätöksenteossa ilman, että asiaa sen kummemmin perustellaan. Näin kävi esimerkiksi vuodenvaihteen alkoholilainsäädännössä. Myös tammikuinen talouspolitiikan arviointineuvoston perusteellinen raportti on ainakin toistaiseksi sivuutettu vähin äänin, vaikka kritiikki perusteltiin tutkimuspohjaisesti ja se koski niin sote-, koulutus- kuin finanssipolitiikkaa.
Tampere3-lainsäädäntö eli yhdistyvien yliopistojen alkutahteja määrittelevät ratkaisut ovat viimeisin yksittäinen esimerkki siitä, kuinka vaikea ministeriön ja eduskunnan tasolla on saada läpi tieteen ja yliopiston luonnetta ja ominaispiirteitä tunnistavia ratkaisuja. Asiassa on monia vaiheita, joita en tunne. Valiokuntaan tullessa asia oli joka tapauksessa selkeästi herkkä ja teimme kaikkemme, että väliaikainen hallitus olisi muodostettu nyky-yliopistojen hallituksista ja rehtorivalinta jätetty varsinaisen hallituksen käsiin. Jäimme vähemmistöön. Toivon, että valmistelu saadaan raiteilleen.
Jonkinlainen sivistysyhteiskunnan kriisioire lienee myös työmarkkinatilanne, jossa yliopistojen ja sopimuskoulujen henkilöstö ei ole saanut vastaavia palkkaehdotuksia kuin mihin muilla sektoreilla on päästy.
**
Itse uskon voimakkaasti siihen, että Suomen menestys ja globaali toiminta on myös tulevaisuudessa rakennettava koulutuksen, tutkimuksen, sivistyksen, osaamisen ja uusien innovaatioiden varaan. Tämän on oltava syvällisesti ymmärretty ja jaettu yhteiskunnallinen tavoite.
Sekin kannattaa tunnistaa, että vuosikymmenien aikana kehittämme koulutusjärjestelmä on maailmalla tunnettu. Se on jopa muodikas kilpailukykytekijä: meidän on mahdollista houkutella Suomeen eri alojen osaajia myös maailmalta, jos tarjolla on laadukasta suomalaista koulutusta lapsille ja nuorille. Tämä edellyttää, että koulutusta tarjotaan myös englanniksi. Lisäksi meidän on myös jatkossa satsattava koulutukseen ja pysyttävä edelläkävijänä. Niin voimme myös kantaa globaalia vastuuta maana, joka on nostanut keskiöön lapset ja oppijat ja tunnistanut sellaisten asioiden merkityksen kuin myötätunto, luovuus, tutkiva oppiminen ja jatkuva yhdessä tekeminen.
**
Yliopistollinen opetus ja tutkimus ovat koulutuksen ja sivistysvaltion ytimessä. Yliopistot kouluttavat osaavat opettajamme, koulutus Suomessa perustuu tieteeseen.
Laaja sivistys edellyttää kykyä ymmärtää moninaisen maailman toimintaa ja ilmiöitä. Sen mahdollistaa tutkittu tieto. Tutkitun tiedon pitäisi siinä sivussa myös ratkaista suurimmat ihmiskunnan haasteet ilmastonmuutoksesta tappaviin tauteihin. Odotukset eivät ole ihan vähäisiä.
Siksi on arvokasta, että yliopistojen ääni kuuluu ja vahvistuu. Jaan tässä blogissa Jukka Kekkosen ja Visa Heinosen nostaman huolen siitä, että korkeakouluissa on oltu ehkä liiaksi mallioppilaita ja pyritty sopeutumaan erilaisiin ulkopuolisiin päätöksiin ja todistamaan oma kyvykkyys tällä sopeutumisella.
Juuri nyt on aika miettiä tulevaisuuteen kurkottavia tavoitteita ja miettiä keinoja niihin pääsemiksi. Mikä on yliopiston omissa käsissä, mikä jonkun muun? Mihin halutaan vaikuttaa?
En jaa kaikkea yliopistolakia kohtaan esitettyä kritiikkiä. Yliopistojen toimivallan piirissä olevien asioiden luonne ja määrä on radikaalisti erilainen kuin ennen uutta yliopistolakia. Siinä suhteessa autonomiaa ja samalla yliopistojen oman vastuun lisääntymistä ei voi kiistää.
Monet ongelmat ovat liittyneet lain toimeenpanoon ja koskeneet ehkä oikein erityisesti Helsingin yliopistoa.
Henkilöstöön heijastuneet ongelmat ovat suurin kysymys. On nurinkurista, että matalaan hierarkiaan ja yhteisödemokratiaan vahvasti nojannut vuosikymmeniä toiminut yliopiston toimintakulttuuri heikkeni juuri samaan aikaan kun muu yhteiskunta muutoin alkoi etsiä uusia yhteisöllisiä, verkostomaisia ja demokraattisia johtamismalleja.
Yliopistojen sisäinen toiminta on muutoksien ytimessä. Lakimuutoksia pitää tietysti tehdä, jos vaikuttaa siltä, että laki ei parhaalla tavalla edistä hyvää, demokraattista ja tarkoituksenmukaista yliopistohallintoa. Lakimuutoksien osalta yliopistokollegion tehtävien määritys ja ulkopuolisten hallitusjäsenten määrä ovat tämänhetkisen arvioni mukaan ainakin asioita, joita on syytä kriittisesti arvioida.
**
Lopuksi haluan painottaa henkilöstön – me olemme yliopisto – asemaa, kun yliopiston suuntaa ja tavoitteita määritellään niin yliopiston sisällä kuin suhteessa julkiseen valtaan ja sille asetettuihin vaatimuksiin.
On aika alleviivata sitä, että tiede on työpaikka. Esimerkiksi OKM:ön korkeakouluvisiossa korostetaan korkeakouluja hyvinä työnantajina. Viime vuosien järjettömien leikkausten jälkeen realiteetti on monesti kovin toinen. Korkeakoulut näyttäytyvät epävarmoina työnantajina. Laajoissa uudistuksissa henkilöstö tunnutaan sivuutettavan ja ne harvat, jotka jaksavat yrittää vaikuttavaa, ovat uuvuksissa kokousrumban pyörteissä.
Myös työsuhteiden laatuun korkeakouluissa on kiinnitettävä enemmän huomiota. Yliopistot eivät kilpaile palkoilla, mikä entisestään korostaa työsuhteiden laatua. Määräaikaisuusongelmaan on puututtava korkeakoulujen, rahoittajien ja henkilöstöjärjestöjen yhteistyöllä. Kilpaillun rahoituksen osuus ja rahoituslähteiden moninaisuus on syytä arvioida työsuhteiden näkökulmasta. Työvoiman liikkuvuutta korkeakoulujen välillä ja korkeakouluista ulos ja taas takaisin korkeakouluihin on parannettava selvästi.
**
Pidetään ääntä koulutuksen, tutkimuksen, tieteen ja sivistyksen merkityksestä. Arvostan kaikkea yhteisiä tavoitteita eteenpäin vievää yhteistyötä, jota eduskunnasta käsin voin edistää ja edesauttaa.
Pilvi Torsti
Helsingin yliopiston dosentti, kansanedustaja, sivistys- ja tulevaisuusvaliokunnan jäsen (sd.)
