Yliopistojen yrittäjähenkistymisen sokeat pisteet

Yliopistojen yrittäjähenkistymisen sokeat pisteet

29.8.2024 | Marko Ampuja

”Ohjelmamme tarkoituksena on auttaa jokaista Helsingin yliopiston yhteisössä kehittämään liiketoimintaratkaisuja tosielämän ongelmiin intohimojensa, tietotaitojensa tai tutkimuksensa pohjalta, ja tavoitteenamme on luoda heterogeeninen ympäristö innovatiivisen yhteistyön ja yrittäjyyden edistämiseksi useilla eri aloilla.”

Tämä ote Helsingin yliopistossa toimivan yrittäjyyshautomon tohtoriopiskelijoille suuntaamasta sähköpostiviestistä on tullut tyyliltään yhä tutummaksi maamme yliopistojen tutkimus- ja opettajahenkilöstölle tiedekunnasta riippumatta. Vastaavat markkinointitekstit korostavat yrittäjyystaitojen merkitystä, kannustavat tutkijoita kehittämään niitä alan kursseilla sekä panostamaan uraan yrittäjänä. Viestien tyypillisenä sanomana on, että yrittäjyysosaamisen kehittäminen ei tähtää pelkästään liiketoimintaan vaan on yhä keskeisempää laajojen yhteiskunnallisten ja ekologisten ongelmien ratkaisemisessa.

Korkeakouluissa tarjottava yrittäjyyskoulutus on helppo mieltää ajanmukaiseksi ja itsestään selvällä tavalla positiiviseksi asiaksi, joka esimerkiksi auttaa tohtorikoulutettavia työllistymään ja yliopistoja pärjäämään ulkoisen rahoituksen hankinnassa. Yrittäjyyskoulutuksen viimeaikaisessa nousussa ja yrittäjyyden merkitystä korostavassa koulutuspolitiikassa laajemminkin on kuitenkin ongelmia ja yksipuolisuuksia, joista olisi syytä keskustella nykyistä enemmän ja avoimemmin.

Perustelen tätä väitettä seuraavassa omaan tutkimukseeni ja aihetta koskevan tutkimuskirjallisuuteen nojaten. Asetan aluksi yrittäjyyskoulutuksen esiinmarssin yliopistoissa laajempaan yhteiskunnalliseen ja poliittiseen kontekstiin. Tämän jälkeen kuvaan sen saamia muotoja nyky­-yliopistoissa, ja lopuksi esitän kriittisiä huomautuksia kyseisen kehityskulun sokeista pisteistä. Kirjoitukseni tarkoituksena on tuoda esiin, että yltiöoptimistinen puhe yrittäjyyden siunauksellisuudesta johtaa yliopistopolitiikkaa harhateille tai vähintäänkin yksipuolistaa sitä tavalla, joka ansaitsee julkista kritiikkiä.

Yrittäjät aikamme idoleina

Viimeistään 1990-luvulta alkaen yrittäjyyssanasto on noussut kehittyneiden teollisuusmaiden moraalisen ja taloudellisen järjestyksen ytimeen. Poliittisessa julkisuudessa, mediassa ja koulutuspolitiikassa se kiteytyy laajalti viljeltyihin termeihin, joita ovat muun muassa innovaatio, luovat ratkaisut, disruptio, design, innovaatioekosysteemit, yrityshautomot ja -kiihdyttämöt, enkelisijoittajat ja startupit eli kasvuyritykset. Historiallisesti näiden käsitteiden tausta on amerikkalaisessa, erityisesti Piilaakson (Silicon Valley) ympärille rakentuneessa yrityskulttuurissa.

Mainitun sanaston nousu heijastaa rakenteellisia muutoksia länsimaiden poliittisessa taloudessa, kuten talouden finansialisaatiota ja talouspolitiikan markkinaliberalisoitumista. Yrittäjyys- ja innovaatiopuheen läpilyönti ajoittuu toisen maailmansodan jälkeisen talouskasvun hidastumiseen länsimaissa 1970-luvulla. Hallitsevat eliittiryhmät ovat vastanneet tähän pyrkimällä valjastamaan yhä suuremman osan yhteiskuntien instituutiosta teknologiseen innovoinnin, kaupallistamis- ja markkinointitaitojen kehittämisen ja yrittäjyyskasvatuksen tueksi, vaikka tämän toiminnan odotukset ovat kiihtyvässä globaalissa markkinakilpailussa yhä epävarmempia. Yrittäjyys- ja innovaatioretoriikan sekä sen mukaisten uusien käytäntöjen voi nähdä poliittisen talouden muutoksiin kytkeytyvänä ideologisena murroksena. Sellaisena se edusti 1970-luvulta lähtien pääoman omistajien ja sen poliittisten edunvalvojien reaktiota sodan jälkeen vahvistuneen työväenliikkeen lisääntyneisiin vaatimuksiin sekä sosiaalidemokraattisen valtion voimistumiseen, mikä kavensi yritysten voittomarginaaleja. Ratkaisuiksi tähän haasteeseen pääoman omistajat ja yritysjohtajat näkivät täystyöllistavoitteista luopumisen ohella tarpeen muuttaa yhteiskunnan arvopohjaa ja hallitsevia instituutioita uusliberalistiseen suuntaan (Smart 2003; Streeck 2015).

Yrittäjähenkistyminen on näiden kehityskulkujen elimellinen osa. Esimerkiksi sosiologi Göran Therborn (2019, 63–64) näkee ”yrittäjän lanseerauksen yhteiskunnan sankariksi” yhtenä ”erikoisimmista ja rajuimmista ideologisista heilahduksista”, joka on tapahtunut Ruotsissa parin viime vuosikymmenen aikana. Hän käsitteellistää muutoksen ”ideologisena vastareformina”, joka on viitoittanut Ruotsin tietä pois sosiaalidemokraattisesta tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen pyrkineestä hyvinvointiajattelusta ja kansalaisyhteiskunnasta kohti yrittäjien kilpailuyhteiskuntaa.

Kaikki aihepiirin tutkijat eivät ole tulkinneet näitä kehityskulkuja yhtä kriittisin sävyin kuin Therborn, mutta he hyväksyvät ajatuksen syvällekäyvästä yhteiskunnallisesta muutoksesta, joka yhdistyy läheisesti juuri yrittäjähenkisyyden korostumiseen. Tämä henki saa nykyisin monia muotoja. Kulttuurisesti se ilmenee toistuvissa mediajutuissa, jotka käsittelevät ylistävään sävyyn yritysjohtajia ja uusiin kehityshankkeisiin joustavasti heittäytyviä startup-yrittäjiä. Koulutuksessa se näkyy esimerkiksi perusopetussuunnitelmien ”työelämätaitoja ja yrittäjyyttä” koskevissa oppimistavoitteissa. Niiden mukaan oppilaille tulee tarjota ”kokemuksia, jotka auttavat oivaltamaan työn ja yritteliäisyyden merkityksen, yrittäjyyden mahdollisuudet sekä oman vastuun yhteisön ja yhteiskunnan jäsenenä”, mikä sisältää myös ”yrittäjämäisen toimintatavan” opettelun (Opetushallitus 2016).

Yliopistojen suunnittelussa korostuvat vastaavasti pyrkimykset tehdä niistä yrittäjämäisesti hallittuja sekä muokata tutkimuksesta ja opetuksesta yhä yhteensopivampaa taloudellisten intressien kanssa. Tällä suuntauksella on pitkät juuret, jotka ulottuvat vähintäänkin 1980-luvulle. Teknisten tieteiden edustajat sekä teollisuuden edunvalvojat esittivät jo tuolloin näkemyksiä, joiden mukaan yliopistojärjestelmä oli jäänyt ajastaan jälkeen, josta syystä sen pitäisi sitoutua tukemaan voimakkaammin ”käytännöllisiä” taloudellisia päämääriä (Raatikainen ja Tunkkari 1991). Sama kehitys on voimistunut 2000-luvulla ja se yhdistää viime 15 vuoden aikana harjoitettua innovaatio- ja korkeakoulupolitiikkaa. Esimerkiksi Matti Vanhasen II hallituksen aikana laaditun Kansallisen innovaatiostrategian mukaan innovaatiotoiminta on ”markkinalähtöistä, markkinoiden avaamiin mahdollisuuksiin tarttuvaa innovointia” ja innovaatiopolitiikan tulee siten olla ”yrittäjyyspolitiikkaa, mikä on tärkeä näkökohta myös julkisten palvelujen uudistamiselle” (TEM 2008, 7–9).

Vuonna 2009 toteutettu yliopistouudistus vahvisti näitä markkinalähtöisiä ja ylikansallisia tiede- ja teknologiapoliittisia periaatteita korostamalla muun muassa entisestään yksityiseltä sektorilta omaksutun uuden julkisjohtamisen (New Public Management) periaatteita korkeakoulujen uudistamisessa (Patomäki 2005; Ylijoki 2014; Ampuja ja Horowitz 2024). Ne tukivat myös ”akateemisen kapitalismin” ihannetta, jonka mukaisesti yliopistollisen tutkimuksen tulisi perustua yhä enemmän yhteistyöhön yritysten kanssa sekä yliopistojen itsensä muokkaamiseen markkinatoimijoiksi (esim. Kaidesoja ja Kauppinen 2018). Samoihin aikoihin valmistunut Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) työryhmäselvitys ”korkeakoulupohjaisen yrittäjyyden edistämisestä” muotoili tämän tahtotilan edellyttämällä, että ”yrittäjyyteen, luovuuteen ja innovaatiotoimintaan kannustaminen sisällytetään opetussuunnitelmiin kaikilla koulutusasteilla” (OKM 2009, 74). Korkeakoulujen yrittäjähenkistymistä ilmentävät muun muassa yritysten edustajien lisääntyminen yliopistojen hallinnossa, yliopistojen (esimerkiksi Turun ja Tampereen yliopiston) profiloituminen yrittäjyysyliopistoina, sekä tieteellisen tutkimuksen yhteiskunnallisen merkityksen näkeminen kasvavasti ja kapeasti tutkimuksen kaupallistamisen näkökulmasta (Kaidesoja ja Kauppinen 2018).

Yllä mainitut piirteet edustavat uusliberalismin vahvistumista suomalaisella yliopistokentällä (esim. Kaidesoja ja Kauppinen 2018; Lemola 2020). Niitä yhdistää usko yksityisten markkinoiden ja yksilöiden välisen kilpailun vapauttavaan voimaan, jota menestyneet yrittäjät ilmentävät aikamme julkisina esikuvina. Sosiologi Ulrich Bröcklingin (2016) mukaan yrittäjäminuus – eli joukko ominaisuuksia, joita toistetaan julkisuudessa ideaalisen nykysubjektin ihannepiirteinä, kuten markkinahenkisyys ja halu riskien ottamiseen – on nykyisen yhteiskuntajärjestyksen yksi hallitsevista ideologisista muodoista. Sen vahvuutena ovat sen tarjoamat optimistiset, luovuuden vapauttamista koskevat lupaukset, jotka muodostavat positiivisen vastinparin uusliberalistisen yhteiskunnan negatiivisille kontrollimuodoille, kuten leikkauskuripolitiikalle ja sosiaaliturvaehtojen kiristämiselle. Molempien ideana on kuitenkin yksilöiden vastuuttaminen hyvinvointivaltion kehittämisen sijaan: yrittäjämyönteiset visiot ja käytännöt ovat nykyisen ”jälkiekspansiivisen hyvinvointivaltion” (Julkunen 2006) jo luonnollistuneita peruspiirteitä.

Yliopistojen yrittäjähenkistymisen muotoja

Yrittäjä- ja markkinahenkistyminen on ilmennyt monin tavoin suomalaisissa yliopistoissa varsinkin viime vuosikymmeneltä lähtien. Tällä kehityksellä on rakenteellisesti pakottavaa voimaa, sillä sen taustalla on OKM:n vahva, tulostavoitteisiin perustuva rahoituksen ohjaus, joka edellyttää yliopistoilta lisääntyvää yritysmyönteisyyden osoittamista. Pääministeri Juha Sipilän hallituskaudella (2015–2019) tämä kehitys voimistui entisestään, mihin sekoittui jo aiemman, Jyrki Kataisen johtaman hallituksen ilmaisemaa pettymystä siihen, ettei Suomen ”kansallinen innovaatiojärjestelmä” ollut tuottanut toivottuja taloudellisia tuloksia (Alaja ja Sorsa 2020). Pääministeri Sipilän hallitusohjelmaan (2015) kirjattiin vaatimus, että korkeakouluista pitäisi tehdä kaupallisesti orientoituneempia, ja sama ajatus oli johtotähtenä opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen (2015) julkisessa paimenkirjeessä korkeakouluille, joka syytti niitä resurssien ”tehottomasta hyödyntämisestä” ja peräänkuulutti ”laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta parantavia uudistuksia”.

Tutkin kollegani kanssa (Ampuja ja Horowitz 2024) OKM:n selvityksiä ja raportteja Sipilän hallituskauden ajalta siitä näkökulmasta, millaisena ne näkivät korkeakoulujen innovaatiopoliittisen roolin ja minkälaisiin politiikkaideoihin tämä perustui. Kyseistä teemaa käsittelevät OKM:n julkaisut olivat äärimmäisen yksituumaisia yrittäjähenkisyydessään, eikä tässä nähty juuri uhkakuvia yliopistoille asetettujen monitahoisten tehtävien toteuttamisen kannalta.

OKM:n harjoittaman politiikan yleissävy tuli hyvin esiin korkeakouluja laajan kyselytutkimuksen avulla arvioivassa raportissa (OKM 2015b), joka julisti, ettei yrittäjyystaitojen vahvistaminen niiden opetuksessa ja tutkimuksessa tähtää pelkästään yrittäjinä toimivien ammattilaisten kouluttamiseen liike-elämän palvelukseen. Tämän sijaan yrittäjyys käsitettiin siinä perushyveenä, joihin kaikkien kansalaisten tulisi ikään kuin luonnollisesti orientoitua: se ”viittaa yrittäjämäisiin taitoihin ja valmiuksiin, joita tarvitaan yritystoiminnan lisäksi muillakin elämänalueilla” (emt., 10). Samalla siinä valitettiin sitä, että ”näkemys yrittäjyydestä ja yrittäjyysopinnoista on osassa korkeakouluja edelleen melko kapea” (emt., 31) ja todettiin, että ” usein yrittäjyyden edistämisen esteenä on asenneilmapiiri ja toimintakulttuuri, jotka eivät kannusta yrittäjyyteen tai yrittäjämäiseen toimintatapaan”, mikä mainittiin erityisesti yliopistojen ongelmana (emt., 22–23; ks. myös OKM 2016b). Tässä kritiikissä OKM on hyödyntänyt metaforaa yliopistoista itseensä käpertyneinä ”siiloina”, joka estää niiden tutkimus- ja innovaatiopotentiaalien kaupallista hyödyntämistä (OKM 2015a, 55; ks. myös Patomäki 2017).

Kyse on pitkäkestoisesta ajatuksesta, jonka mukaan yliopistot akateemisine henkilöstöineen ovat kykenemättömiä asettamaan toiminnalleen tavoitteita ilman vahvaa ”käytäntöön” sidottua ulkoista painetta, jonka tasoa OKM viimekätisenä markkinavoimien valtiollisena edunvalvojana säätelee. Tämän arvostelun itsepintaisuudesta johtuen on kuitenkin vaikea nähdä, millaisin toimin yliopistot voisivat vastata näihin odotuksiin markkinatoimijoita tyydyttävällä tavalla. Työ- ja elinkeinoministeriön myöhemmissä innovaatiopoliittisissa suosituksissa – kymmenen vuotta yliopistouudistuksen jälkeen – nähtiinkin, että ”edelleen tarvitaan lisätoimia kaupallistamiskulttuurin vahvistamiseen sekä tutkimuslöydösten kaupallistamiseen ja viemiseen kansainvälisille markkinoille”, mihin liittyen ”tutkijoiden ja opetushenkilöstön innovaatio- ja kaupallistamisosaamista on parannettava” (Koski ym. 2019, 60). Sama valitusvirsi tuntuu toistuvan herkeämättä vuosikymmenestä toiseen, riippumatta jo toteutetuista lukuisista uudistuksista (ks. esim. Raatikainen ja Tunkkari 1991; Tomperi 2009; Kuusela ym. 2021).

Se, mihin toimiin nämä tavoitteenasettelut ovat yliopistoissa johtaneet selviää tarkastelemalla OKM:n suositusten ohella niitä toteuttavia nykykäytäntöjä. OKM:n näkökulmasta johtopäätökset ovat selkeät. Sen politiikkasuositusten keskeinen sanoma on, että korkeakoulut on johdatettava omaksumaan oikeat toimintamallit innovaatiotoiminnan tukemiseksi, jotta ne pääsevät irti jälkijättöisestä ”siilomaisuudestaan”. Innovaatiot nämä raportit mieltävät kapeasti vain yliopistojen kyvyksi tehdä kaupallistettavia innovaatiota (vrt. Godin 2015). Ne eivät tarkoita esimerkiksi uusia yhteiskuntateoreettisia avauksia tai uudentyyppisiä kriittisiä kansalaistaitoja harjoittavien ohjelmien perustamista. Kauimpana niistä olisi resurssien suuntaaminen työtaistelutaitojen innovatiiviseen kehittämiseen esimerkiksi yliopistojen ja ammattiliittojen yhteistyöprojekteina.

Uusia markkinamyönteisiä aktiviteetteja on listattu tarkemmin muun muassa OKM:n julkaisussa ”Yrittäjien tukemisen hyvät käytänteet korkeakouluissa” (OKM 2016b). Sen lähtökohdat sidottiin Sipilän hallitusohjelman strategisiin kärkihankkeisiin, joiden tavoitteena oli ”korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyön vahvistaminen innovaatioiden kaupallistamiseksi”.  ”Yrittäjämäisen asenteen” ja ”tutkijoiden ja opiskelijoiden innovaatio- ja yrittäjyystaitojen lisääminen yliopistoissa” tarkoittaa tiivistyvän yritysyhteistyön ohella yrittäjien aktiivista käyttämistä yliopistollisina opettajina ja kouluttajina, ns. pitchaustapahtumien järjestämistä, yrityshautomojen perustamista, ja niin edelleen (OKM 2016b). Näitä ihanteita toteutetaan viljelemällä yrityskieltä, jonka leviämistä sosiologi Eve Chiapello ja kielitieteilijä Norman Fairclough ovat kutsuneet julkisten instituutioiden managerialistiseksi kolonisaatioksi (Chiapello ja Fairclough 2010). Sen mukaisesti OKM on kehottanut kaikkia korkeakouluja ottamaan käyttöön yritysmaailmasta peräisin olevia hyviä käytänteitä (best practices), joiden edelläkävijöitä ovat ammattikorkeakoulut. Esimerkkeinä esitellään iso joukko yrityskiihdyttämöjä ja kursseja, joilla on virtaviivaisia nimiä kuten Amazing Business Train, Business Club, Business Kitchen, 24H-Bootcamp, Startup Stories ja Proto Garage (OKM 2016b).

Ajanmukaisimmillaan tätä ihannetta toistavat nykyisin erityisesti tutkijoita ja opiskelijoita startup-yrittäjyyteen houkuttelevat ohjelmat sekä siihen valmentavat kurssit. Jälkimmäiset koostuvat aineksista, jotka ovat tuttuja startup-kulttuurin näyteikkunana toimivasta Slush-tapahtumasta: ne pitävät sisällään muun muassa tuote- tai palveluideoinnin kehittämistä sekä sijoittajia innostavien bisnestarinoiden ja pitchaus-myyntipuheiden harjoittelua (ks. Helsinki Incubators 2024).

Näille kehityssuunnille on vaikea löytää vastavirtoja viimeaikaisesta korkeakoulupolitiikasta. OKM:n julkaisuissa voidaan kyllä toisinaan juhlapuhemaisesti viitata yliopistojen juuriin sivistysinstituutioina, jotka palvelevat myös ei-välineellisiä kasvatuksellisia päämääriä. Aineistossamme oli pari yksityiskohtaisempaa esimerkkiä, joissa kiinnitettiin huomiota potentiaalisiin ongelmiin, joita sisältyy yliopistojen virittämiseen yhä innovaatio- ja yrityshenkisimmiksi. Yhdessä selvityksessä aprikoitiin ”professoreiden sekä opetus- ja tutkimushenkilöstön vastausten perusteella”, että toteutetut yliopistouudistukset eivät ehkä olekaan lisänneet mahdollisuuksia itse tutkimuksen tekemiseen vaan päinvastoin heikentäneet tätä esimerkiksi lisäämällä aikaa, jota tutkijoilla kuluu rahoitushakemusten tekemiseen, minkä ”seuraukset saattavat olla pidemmällä ajanjaksolla haitallisia osaamisen ja kilpailukyvyn kehittymisen kannalta” (OKM 2016a, 74).

Toinen vastaesimerkki löytyy OKM:n käynnistämästä ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen rahoituksen kehittämistyötä käsittelevästä julkaisusta, jonka liitteenä on Tieteentekijöiden liiton ja Opetusalan ammattijärjestön (OAJ:n) eriävä mielipide. Sen mukaan OKM:n kaavailemien yrittäjyyttä korostavien rahoitusmallien suunnittelussa on ”eettisesti kyseenalaista asettaa korkeakouluille kannusteita, joiden toteuttamiseen liittyvät yritystoiminnan taloudelliset riskit tulevat opiskelijoiden kannettavaksi. Tällainen toiminta olisi sekä suoraa puuttumista korkeakoulujen opetussisältöihin että opiskelijan kannustamista riskinottoon korkeakoulun rahoituksen edistämiseksi” (OKM 2018, 69).

Tällaiset vastahuomiot eivät marginaalisuudessaan uhkaa hallitsevien yritysnarratiivien hegemonia-asemaa. Ne avaavat kuitenkin murtumia, joista pääsee käsiksi yliopistojen yrittäjähenkistymisen ristiriidoille ja jännitteille, jotka jäävät helposti sen sokaisevan loiston varjoon.

Yrittäjähenkistymisen sokeat pisteet

Mikä tahansa hallitseva ideologia tai ajatusmuoto ei voi olla pelkästään ”väärää tietoisuutta” eli se ei voi perustua puhtaisiin fantasioihin. Ajatus, että yliopistot tekevät myös yritysyhteistyötä käy järkeen. Esimerkiksi monet teknologiset innovaatiot ovat syntyneet yritysten, yliopistojen ja valtion tukimuotojen yhteistyön pohjalta (esim. Mazzucato 2014). Kritiikin arvoinen ongelma hallitsevista ajatusmuodoista tulee kuitenkin silloin, kun niissä yksi todellisuuden elementti yleistetään koko kuvaksi tuosta todellisuudesta. Tätä edustaa esimerkiksi totalisoiva näkemys, jonka mukaan yrittäjyys on universaali kansalaishyve, jonka vaalimiseen yliopistojärjestelmä kokonaisuudessaan pitää valjastaa, koska muuten menetämme ”kilpailukykymme” tai ”jäämme jälkeen ajastamme”. Se mikä on ajanmukaista ei silti ole automaattisesti hyvää.

Tällaista ajattelua voi arvostella yhtäältä immanentisti, tarkastellen sitä, toteuttaako yliopistojen yrittäjähenkistyminen kitkatta edes niitä välineellisiä taloudellisia päämääriä, joita sen odotetaan toteuttavan. Lisäksi sitä voi kritisoida transsendentisti eli kiinnittämällä kokonaan toisesta perspektiivistä huomiota kehityssuuntiin, jotka viittaavat yliopistojen sivistysfunktion romuttumiseen, johon niiden vallitseva taloudellisesta välineellisyydestä kumpuava heikentäminen johtaa. Esitän lopuksi muutaman esimerkin molemmista kriittisistä näkökulmista.

Ensinnäkin nykyisen korkeakoulupolitiikan yksipuolinen yrittäjyyden ja sen tuottaman innovaatiovoiman korostaminen on omiaan tuottamaan näitä koskevia ylivirittyneitä odotuksia. Yrittäjyyden taloudellinen vaikutus on usein yliarvioitu, varsinkin puhuttaessa pienistä ja keskisuurista yrityksistä, joihin yrittäjyyspuhe tyypillisesti kohdistuu (Audretsch 2021). Niitä koskeva tutkimus tapaa käyttää tietoja menestyvistä ja kasvavista yrityksistä ja jättää ulkopuolelle yritykset, jotka poistuvat pian markkinoilta niille tulonsa jälkeen (Nightingale ja Coad 2014). Useimmat niiden luomat työpaikat katoavat nopeasti, ja yleensä ne luovat työpaikkoja vain yrittäjille itselleen (emt.; Acs ym. 2016). Tämä harha on johtanut ylioptimistisiin käsityksiin niiden panoksesta esimerkiksi uusien työpaikkojen luomiseen, mikä on keskeinen peruste myös nykyiselle korkeakoulupolitiikalle.

Sama koskee kaikkein juhlituimpia nykyisen yrittäjähenkisyyden muotoja eli startup-yrityksiä, joita tukeviin aktiviteetteihin yliopistoissa panostetaan sekä retorisesti ja materiaalisesti. Suurin osa kasvuyrityksistä katoaa markkinoilta lyhyen ajan kuluessa, jolloin niiden työllistämisvaikutuskin jää pieneksi. Suomessa on syntynyt toistaiseksi kaksi ns. yksisarvista eli kasvuyritystä, jotka ovat saavuttaneet miljardin dollarin markkina-arvon alle kymmenessä vuodessa. Näistä toisella (Supercell) oli viime tilikauden päätteeksi hieman yli 500 työntekijää ja toisella (Wolt) on Suomessa noin 1300 työntekijää. Nämä luvut eivät toki ole merkityksettömiä, mutta innovaatiopolitiikan tutkija Tarmo Lemola muistuttaa tässä yhteydessä realiteettien tajun tarpeesta. Nopeaan kasvuun ja kansainvälistymiseen pyrkiviä ja siihen potentiaalisesti kykeneviä pieniä ja itsenäisiä yrityksiä syntyy suomessa joitakin tuhansia vuodessa, mutta niistä vain 6–7 prosenttia työllistää kolmen vuoden ikään ehdittyään vähintään 10 henkilöä (Lemola 2020, 203–204).

Toinen ristiriita liittyy siihen seikkaan, että vaikka startup-kulttuuri korostaa jatkuvasti omaa innovatiivisuuttaan, se ei mielellään tuo esiin rakenteellisia seikkoja, jotka todellisuudessa ehkäisevät tätä. Innovatiiviset pienyritykset ovat epätyypillisiä: niillä ei yksinkertaisesti ole riittäviä resursseja merkittävien innovaatioiden tuottamiseen ja siksi ne keskittyvät useimmiten sellaisten tuotteiden imitoimiseen, jotka ovat jo valmiiksi markkinoilla. Erilaisten älypuhelinsovellusten kehittäminen on esimerkki tästä, ja ne ovatkin tyypillisesti Slushin kaltaisissa startup-tapahtumissa ”pitchattuja” tuotteita. Tyypillistä tässä on myös se, että startup-kulttuurissa viljelty innovaatioretoriikka on usein niin epämääräistä, että se laajenee helposti käsittämään mitä tahansa tuotteiden tai ns. sosiaalisten innovaatioiden kehittelyä, jonka ”disruptiivisuus” typistyy radikaalin teknologisen uudistamisen sijaan esimerkiksi uusien markkinaosuuksien valtaamiseen (Goldstein 2018, 28–29).

Jos korkean tason poliittiset puheet ja politiikkatoimet – joihin yrittäjyyttä ja kasvuyrittäjyyttä edistävät yliopistojen käytännöt ovat ankkuroituneet – mielellään ylikorostavat (kasvu)yrittäjyyden innovatiivisuuden merkitystä, tämä herättää kysymään sitä, kuinka kestäviin perusteluihin ne nojaavat. Sitä ei tarvitse kiistää, että startup-projekteihin sisältyvä innovaatiotoiminta johtaa parhaimmillaan taloudellisiin onnistumisiin ja se innostaa silminnähden monia opiskelijoita. Yrityskiihdyttämöjen nettisivujen bisnessähäkkyyttä huokuvat tiimityöskentelykuvat peittävät kuitenkin alleen laajempia yhteiskunnallisia ongelmia, joita korkeakoulujen yrityshenkistyminen tuottaa.

Nykyisen pääministeri Petteri Orpon johtaman hallituksen ohjelmassa todetaan muun muassa, että ”yliopistoja kehitetään sivistysyliopistomallin perusteella”, jonka ”mukaan yliopistojen keskeinen tehtävä on kasvattaa kriittiseen ja analyyttiseen ajatteluun” (Valtioneuvosto 2023). Korkeakoulupolitiikan kiihtyvä yrittäjähenkistyminen estää kuitenkin näiden – sinänsä tietenkin tervetulleiden – kirjausten toteuttamista. Yhtenä piirteenä tästä voi mainita sen, miten korkeakoulupolitiikan ja yliopistojen yrittäjämäistyminen johtaa ns. STEM-alojen – luonnontiede, teknologia, insinööritiede ja matematiikka – suosimiseen humanististen tieteiden ja yhteiskuntatieteiden kustannuksella (Tervasmäki ym. 2020). Tämä kaventaa sitä mitä ymmärrämme esimerkiksi innovaatioilla.

Yhteiskuntatieteet ovat historiansa alusta asti tuottaneet ammattilaisia ja käytännön tietoa hallintoelimiä varten, mutta varsinkin toisen maailmansodan jälkeen ne ovat myös ylläpitäneet ja kehittäneet tiedollista osaamista ja kompetensseja, joita kansalaiset tarvitsevat mielekkäässä demokratiassa. Tästä johtuen innovaatio tarkoittaa tyypillisesti yhteiskuntatieteiden saralla aivan muuta kuin kaupallistettavia tuotteita ja palveluita: se tarkoittaa esimerkiksi uusia kriittisiä ideoita siitä, miten yhteiskuntia voisi kehittää nykyistä kestävämpään suuntaan. Tämä on toista kuin yrittäjyystaitojen hiominen (Häyrinen-Alestalo ja Peltola 2006). Lisäksi tällainen tieto voi asettua ja se myös usein käytännössä asettuu vastoin kapeasti määriteltyjä taloudellisia päämääriä. Yliopistojen kiihtyvän yrittäjämäistämisen sijaan tasapainoisemman ja vastuullisemman korkeakoulupolitiikan lähtökohtana tulee olla sen selkeä tunnistaminen ja käytännön tukeminen, että yliopistot toteuttavat useita, jopa keskenään ristiriitaisia tavoitteita – sen sijaan, että päädytään nykyisen kaltaisesti korostamaan liturgianomaisesti sen kilpailukykyä tukevia funktioita (ks. Raatikainen 2016). Tämä huomio koskee humanististen ja yhteiskuntatieteiden lisäksi tietenkin myös luonnontieteellisiä aloja, joiden tieteenharjoitus ei tähtää ensisijaisesti tiedon kaupallistamiseen.

Tähän vyyhtiin liittyy toinen mainitsemisen arvoinen asia, joka jää sivuun korkeakoulupoliittisessa valtavirta-ajattelussa. Se ei nimittäin tunnu tunnistavan sitä ilmeistä seikkaa, että lisääntyvä yritysyhteistyö ja ulkoisen yritysrahoituksen hankkiminen uhkaa perustutkimusta ja akateemista autonomiaa tavalla, joka kaiken muun ohella uhkaa tiedon markkinarationaalistakin soveltamista (ks. esim. Alaja 2019). Akateemisen perustutkimuksen ideana on sellaisen uuden, julkisesti ja kriittisesti arvioidun tiedon tuottaminen, joka ei tähtää välittömästi toteutuviin ”käytännön” tuloksiin. Siksi mitä erilaisimmat tahot voivat käyttää niin ihmis- kuin luonnontieteellisen perustutkimuksen tarjoamaa tietoa luovasti hyvin erityyppisiin tarkoituksiin (Kaidesoja ja Kauppinen, 2018). Yliopistojen kehittäminen yrittäjyyden ja markkinoiden ensisijaisuutta korostavasta lähtökohdasta uhkaa tätä perusperiaatetta monin tavoin. Niitä edustavat esimerkiksi tutkimustulosten saatavuuden kaupallinen rajoittaminen sekä markkinavetoiselle tutkimukselle asetettavat ulkoisia sidosryhmiä palvelevat tavoitteet, jotka kahlitsevat tieteellistä mielikuvitusta ja luovat paineita tulkita tutkimustuloksia tavalla, joka ei häiritse liiketaloudellisia intressejä (Tyfield 2016).

Ylipäänsä voidaan kyseenalaistaa se, onko yliopistojen tehtävä määriteltävä ensisijaisesti innovoinnin ja sitä tukevan kaupallisen yritystoiminnan näkökulmasta. Viimeaikaisessa kriittisessä innovaatiotutkimuksessa – joka on syntynyt haastamaan valtavirtaisen innovaatiotutkimuksen yksipuolisuuksia – on tuotu esiin sitä, ettei kaupallistettavien innovaatioiden nimiin vannova politiikka ole ongelmatonta (ks. esim. Godin ja Vinck 2017). Kun huomio kiinnittyy innovaatioihin esimerkiksi yliopistojen ydintehtävänä, tämä hukkaa näköpiiristään sen, että kaiken koulutuksen ja kasvatuksen tehtävä ei voi rakentua vain dynaamisen (tai näennäisdynaamisen) uusien teknologioiden ja palvelujen kehittämisen perustalle. Tieteen ja teknologian tutkija Lee Vinsel (2018) muistuttaa, että innovaatio- ja yrittäjyyspuhe on ritualistisessa toistossaan johtanut välinpitämättömään asenteeseen, joka kohdistuu moniin yhteiskunnan ja kulttuurin välttämättömiin tehtäviin, kuten olemassa olevien infrastruktuurien ylläpitoon tai perustavien kulttuuristen traditioiden vaalimiseen. Ajanmukaisuudella itsensä oikeuttava markkinavetoinen asenne näkyy korkeakouluinstituutioiden poliittisessa uudistamisessa, joka perustuu viime kädessä ”kaiken koulutuksen muokkaamiseen pinnalliseksi bisneskoulutuksen muodoksi” (emt.).

Jos yliopistot laukkaavat yhä kiihkeämmin eteenpäin yrittäjämyönteisiä tehokkuusreformeja toteuttaen ja talouselämän tarpeita tyydyttäen, ilmeisenä vaarana on, että lyhyen tähtäimen järkevänä näyttäytyvästä päämäärästä tulee pidemmän tähtäimen itsetuhoprojekti. Siinä yliopistot uhkaavat muuttaa itsensä merkityksettömiksi. Siksi julkisuudessa käytävä korkeakoulupoliittinen keskustelu kaipaisi elinkeinoelämän ja sen etujärjestöjen sekä näitä myötäilevien yliopistohallinnon edustajien lisäksi lisää ääniä, jotka muistuttavat sivistysvaltion tärkeydestä ja yliopistojen kaikkea muuta kuin itsestään selvästä kyvystä tukea sitä nykyajassa.

Filosofi Eero Ojanen huomauttaa tuoreessa sivistysvaltion puolustuspuheessaan, ettei suomalaista koulutusjärjestelmää aikanaan luotu siksi, että ”haluttiin luoda menestyksekäs vientituote tai haluttiin menestyä kansainvälisessä kilpailussa vaan siksi, että sivistys itsessään nähtiin arvokkaana ja edistämisen arvoisena asiana … sivistys ei ole kilpailua eikä sen tarkoitus ole menestyä kilpailussa, vaan sivistyksen tarkoitus on elää ihmisiksi, vastuuta kantaen tässä ihmisten yhteisessä maailmassa” (Ojanen 2023, 52). Kilpailukykyä ja yrittäjähenkisyyttä peräänkuuluttavat ministeriöt ja yrityselämän eri orgaanit voivat päättää olla tukematta epäinnovatiiviseksi ja jälkijättöiseksi mieltämäänsä sivitysyliopistoa tai jopa aktiivisesti murentaa sitä. Tällöin ne kuitenkin kaventavat kohtalokkaalla tavalla yliopistojen kykyä tukea yhteiskuntien selviytymiskykyä monipuolisesti nykyisissä ylikansallisissa kriiseissä.

 

Kirjallisuus:

Acs, Zoltan, Åstebro, Thomas, Audretsch, David ja Robinson, David T. 2016. Public policy to promote entrepreneurship: A call to arms. Small Business Economics, 47(1), 35–51. Verkossa: https://doi.org/10.1007/s11187-016-9712-2

Alaja, Antti. 2019. Yrittäjäyliopsto. Krittinen katsaus. Verkossa: https://sorsafoundation.fi/wp-content/uploads/KSS_Alaja_web-1.pdf

Alaja, Antti ja Sorsa, Ville-Pekka. 2021. The evolution of the national innovation system as programmatic policy idea in Finland. Science and Public Policy, 47(6), 834–843. Verkossa: https://doi.org/10.1093/scipol/scaa045

Ampuja, Marko ja Horowitz, Minna. 2024. Doing “more with less”: The entrepreneurialization of Finnish higher education and innovation policy discourses in 2015–2019. Scandinavian Journal of Educational Research, 1–15. Verkossa: https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/00313831.2023.2299988

Audretsch, David B. 2021. Have we oversold the Silicon Valley model of entrepreneurship? Small Business Economics, 56(2), 849–856. Verkossa: https://doi.org/10.1007/s11187-019-00272-4

Bröckling, Ulrich. 2016. The Entrepreneurial Self. Fabricating a New Type of Subject. London: Sage.

Chiapello, Eve ja Fairclough, Norman. 2010. Understanding the new management ideology: A transdisciplinary contribution from critical discourse analysis and new sociology of capitalism. Teoksessa N. Fairclough (toim.), Critical Discourse Analysis. The Critical Study of Language (Second Edition) 255–280. Harlow: Pearson.

Godin, Benoit. 2015. Innovation Contested. The Idea of innovation over the Centuries. London: Routledge.

Godin, Benoit ja Vinck, Dominick. 2017. Critical Studies of Innovation. Alternative Approaches to the Pro-Innovation bias. Cheltenham, UK: Edward Elgar.

Goldstein, Jesse. 2018. Planetary Improvement. Cleantech Entrepreneurship and the Contradictions of Green Capitalism. Cambridge, MassaChusetts: The MIT Press.

Grahn-Laasonen, Sanni. 2015. Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen avoin kirje yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle. Opetus- ja kulttuuriministeriö. Verkossa: https://okm.fi/-/opetus-ja-kulttuuriministeri-sanni-grahn-laasosen-avoin-kirje-yliopistojen-ja-ammattikorkeakoulujen-johdolle

Helsinki Incubators. 2024. SÄRÖ/FRACTURE Schedule. Verkossa: https://www.helsinki.fi/en/networks/helsinki-incubators/pre-incubators/sarofracture-society-education-communities-law/sarofracture-schedule

Häyrinen-Alestalo, Marja ja Peltola, Ulla. 2006. The problem of a market-oriented university. Higher Education, 52(2), 251–281. Verkossa: https://doi.org/10.1007/s10734-004-2749-1

Julkinen, Raija. 2006. Kuka vastaa? Hyvinvointivaltion rajat ja julkinen vastuu. Vaajakoski: Gummerrus. Verkossa: https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/75078/M224-Julkunen.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kaidesoja, Tuukka ja Kauppinen, Ilkka. 2018. Akateeminen kapitalismi nykyisessä tiedepolitiikassa. Tiede & Edistys, 2/2018, 95–123.

Koski, Olli, Husso, Kai, Kutinlahti, Pirjo, Huuskonen, Mikko ja Nissinen, Sampsa. 2019. Innovaatiopolitiikan lähtökohdat. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja – Yritykset. 2019: 18. Verkossa: http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161437

Kuusela, Hanna, Kaleva, Veera, Tomperi, Tuukka, Poutanen, Mikko ja Tervasmäki, Tuomas. 2021. Korkeakoulupolitiikan muuttuvat valtasuhteet Suomessa. Säätiöyliopiston synty ja kamppailu yliopistodemokratiasta. Politiikka, 63(2), 158–187. Verkossa. https://doi.org/10.37452/politiikka.101246

Lemola, Tarmo. 2020. Kohti uutta tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaa. Suomen tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikan kehityskaari 1960-luvulta 2020-luvulle. Tampere: Vastapaino

Mazzucato, Mariana. 2014. The Entrepreneurial State. Debunking Public vs. Private Sector Myths. London: Anthem Press.

Nightingale, Paul ja Coad, Alex. 2014. Muppets and gazelles: Political and methodological biases in entrepreneurship research. Industrial and Corporate Change, 23(1), 113–143. Verkossa: https://doi.org/10.1093/icc/dtt057

Ojanen, Eero. 2023. Sivistysvaltio Suomi jatkuvien kriisien ja vastuun aikakaudella. Kriittinen korkeakoulu 2023. Verkossa: https://www.kriittinenkorkeakoulu.fi/wp-content/uploads/Sivistysvaltio-Suomi-jatkuvien-kriisien-ja-vastuun-aikakaudella.pdf

OKM. 2009. Korkeakoulupohjaisen yrittäjyyden edistäminen. Opetusministeriön ja työ- ja elinkeinoministeriön korkeakoulupohjaisen yrittäjyyden edistämisen yhteistyöryhmän muistio. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2009:10. Verkossa: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/78905

OKM. 2015a.  Suomi osaamisen kasvu-uralle. Ehdotus tutkintotavoitteista 2020-luvulle. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2015:14. Verkossa: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/75163

OKM. 2015b. Yrittäjyyden ja yrittäjämäisen asenteen tukeminen suomalaisissa korkeakouluissa. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2015:17. Verkossa: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/75160

OKM. 2016a. Yliopistolakiuudistuksen vaikutusten arviointi. Loppuraportti 30.6.2016. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:30, Owal Group. Verkossa: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/75416

OKM. 2016b. Yrittäjyyden tukemisen hyvät käytänteet korkeakouluissa 2016. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:14. Verkossa: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/75399

OKM. 2018. Luovuutta, dynamiikkaa ja toimintamahdollisuuksia. Ehdotus ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen rahoitusmalleiksi vuodesta 2021 alkaen. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2018:35. Verkossa: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161252

Opetushallitus. 2016. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. (Määräykset ja ohjeet 2014: 96.) Helsinki: Next Print Oy. Verkossa: https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/perusopetuksen_opetussuunnitelman_perusteet_2014.pdf

Patomäki, Heikki. 2005. Yliopisto oyj. Tulosjohtamisen ongelmat – ja vaihtoehto. Helsinki: Gaudeamus.

Patomäki, Heikki. 2017. Siiloja räjäyttämässä eli kuinka bisneskieli tuhoaa yliopistot. Heikki Patomäki – yliopistopoliittinen blogi. Verkossa: https://blogs.helsinki.fi/patomaki/2017/02/06/siiloja-rajayttamassa-eli-kuinka-business-kieli-tuhoaa-yliopistot/

Raatikainen, Panu ja Tunkkari, Heikki. 1991. Nopeammin, tehokkaammin, tuloksellisemmin. Tiedepolitiikka 1990-luvulla? Helsinki: Gaudeamus.

Raatikainen, Panu, Tiedepolitiikan myyttejä ja tosiasioita. Tiedepolitiikka 4/2016, 43–52. Verkossa: https://philarchive.org/archive/RAATMJ

Smart, Barry. 2003. Economy, Culture and Society. A Sociological Critique of Neoliberalism. Buckingham: Open University Press.

Streeck, Wolfgang. 2015. Ostettua aikaa. Demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi. Tampere: Vastapaino.

TEM (2008). Kansallinen innovaatiostrategia. Työ- ja elinkeinoministeriö. Verkossa: http://docplayer.fi/5842862-Kansallinen-innovaatiostrategia.html

Tervasmäki, Tuomas, Okkolin, Mari-Anne ja Kauppinen, Ilkka. 2020. Changing the heart and soul? Inequalities in Finland’s current pursuit of a narrow education policy. Policy Futures in Education, 18(5), 648–661. Verkossa: https://doi.org/10.1177/1478210318811031

Therborn, Göran. 2019. Kadotettu kansankoti. Kuinka pääoma kaappasi Ruotsin. Tampere: Vastapaino.

Tomperi, Tuukka. 2009. Yliopistolaki taustoineen. Koulutuspoliittinen tarkastelu. Teoksessa T. Tomperi (toim.), Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta. Tampere: Vastapaino, 145–202.

Tyfield, David. 2016. Science, innovation and neoliberalism. Teoksessa: S. Springer, K. Birch ja J. MacLeavy (toim.), The Handbook of Neoliberalism. New York: Routledge, 340–350.

Valtioneuvosto. 2023. Vahva ja välittävä Suomi. Pääministeri Petteri Orpon hallitusohjelma. Verkossa: https://valtioneuvosto.fi/hallitukset/hallitusohjelma#/

Vinsel, Lee. 2018. The Design Thinking Movement is Absurd. Verkossa: https://sts-news.medium.com/the-design-thinking-movement-is-absurd-83df815b92ea

Ylijoki, Oili-Helena. 2014. University under structural reform: A micro-level perspective. Minerva, 52(1), 55–75.