10.1.2018 |Hannu Korkeala
Yliopistolaitos on menossa väärään suuntaan
Tiede on merkittävä sivistyksen, terveyden ja hyvinvoinnin sekä teknologisen kehityksen perusmoottori, ja yliopistot ovat näiden alueiden kehittämisessä avainasemassa. Ilman yliopistotutkinnon suorittaneita asiantuntijoita ja heidän tuottamaansa tutkimusta yhteiskunnat eivät toimi tyydyttävästi.
Viimeisen vuosikymmenen aikana tiede- ja yliopistopolitiikassamme on menty väärään suuntaan ja vuodesta 2014 vauhti on vain kiihtynyt. Käsittelen seuraavassa kolmea eri kokonaisuutta, jotka mielestäni ovat pilaamassa suomalaista tieteentekemistä ja yliopistolaitosta.
***
Ensimmäinen kokonaisuus on byrokraattinen kontrolli. Viime vuosina on kohdennettu valtavasti resursseja yliopistolaisten kontrollointiin ja yksityiskohtaisia järjestelmiä on otettu käyttöön. Ikään kuin yliopistolaiset eivät tietäisi tehtäviänsä. Erilaiset paperiset ja sähköiset järjestelmät aiheuttavat joutotyötä, mikä kaikki on pois varsinaisesta tehtävästä eli tutkimuksesta ja opetuksesta. Yliopistoissa pitäisi kannustaa luovuuteen ja uuden keksimiseen. Opettajat kyllä tietävät omat ja yliopistojen tehtävät ja ovat niihin hyvin sitoutuneita. Autonominen, ei-kontrolloitu yliopisto luo luottamusta, yhteistyötä ja innovaatioita. Tiukat järjestelmät jähmettävät työntekoa ja vähentävät työmotivaatiota. Motivaation mukana menee työhyvinvointi.
Erilaisilla määräyksillä on pyritty yhtenäistämään prosesseja. Yhtenäistämisinnossa ei ole otettu huomioon eri tieteenaloja ja niiden keskeisiä ominaispiirteitä, mikä aiheuttaa opettajille turhaa työtä heidän yrittäessään keksiä keinoja kiertää alalle sopimattomia määräyksiä. Lääketieteellisen tiedekunnan tutkimuksesta vastaava varadekaani Hannu Sariola kirjoitti viime vuoden keväällä osuvasti, että Iso pyörä -hankkeen, joka on yhtenäistämisen byrokraattinen mammuttihanke, tohtorikoulutusmääräykset ovat kuin peruskoulun asteelle tarkoitettu dokumentti: ”Kandidaatti osaa, maisteri osaa hyvin ja tohtori osaa syvällisesti. Nerokasta ajattelua.”
***
Toisena yliopistojen toimintaa haittaavana kohtana on päätösvallan keskittäminen. Uusi yliopistolaki ei edellytä erityisiä demokraattisia elimiä yliopistojen sisäiseen päätöksentekoon. Sen myötä yliopistojen johto on alkanut keskittää valtaa johtosäännön muutoksen ja palvelukeskusten perustamisen kautta. Ja kuten hyvin tunnettua, keskitetty valta johtaa aina organisaation taantumiseen.
On tietenkin turha ajatella, että korkeasti koulutettuja ihmisiä voitaisiin tai pitäisi määräillä. Tieteessä ja yliopistoissa pitäisi mennä ihan päinvastaiseen suuntaan. Ihmiset kyllä tietävät, mitä pitäisi tehdä ja mihin tutkimusta pitäisi suunnata. Siihen pitäisi luoda mahdollisuudet.
Yliopistojen demokraattiset elimet on korvattu kuulemismenettelyllä. Johtajat esittelevät uudet määräykset ja niistä voi sitten esittää mielipiteensä. Asiat viedään kuitenkin yleensä eteenpäin johtajien esitysten mukaisesti. Ihmiset oppivat nopeasti, ettei tällaisilla kuulemisilla ole mitään merkitystä, ja vaikutusmahdollisuudet omaan työhön vähenevät. Tämä vähentää merkittävästi työmotivaatiota.
Yliopistolaki toi tullessaan yliopistojen ulkopuolisten henkilöiden tulon yliopistojen hallituksiin. Yliopistoväellä oli selviä odotuksia ulkopuolisten jäsenten hyödyllisyydestä hallituksissa. Heidän toimintansa on ollut yliopistolaisille kuitenkin suuri pettymys. Yliopistojen rahoitusleikkausten aikana ulkopuoliset jäsenet eivät ole rientäneet osallistumaan julkiseen keskusteluun yliopistoista ja niiden tehtävistä saati sitten puolustamaan tiedettä ja sen roolia yhteiskunnassa tai tutkimustoiminnan edellytysten parantamista.
Ison pyörän lisäksi yliopistoyksiköiden (aikaisemmin oppiaineet, laitokset) toimintaa ovat haitanneet toimivien hallinto- ja palvelurakenteiden purkamiset sekä tutkimusta ja opetusta palvelevien henkilöiden erottaminen opetus- ja tutkimushenkilöstöstä siirtämällä heidät erilaisiin keskushallinnon alaisiin palveluyksiköihin. Erityisen haitallinen muutos on laboratoriopalveluyksikön perustaminen. Laboratorioissa työskentelevä henkilöstä on oleellinen osa tutkimus- ja opetustoimintaa. Laboratoriohenkilöstön erottaminen opetus- ja tutkimushenkilöstöstä tulee merkittävästi haittamaan niitä yksiköitä, joissa kokeellinen laboratoriotoiminta on keskeistä.
Yliopistoissa kuten muissakin organisaatioissa syntyy aina erimielisyyksiä ja se pitäisi tunnustaa. Niiden käsittelyyn pitäisi luoda tasa-arvoiset sääntelymekanismit.
***
Helsingin yliopiston johto on omalla toiminnallaan turmellut yliopistoa, mutta myös opetus- ja kulttuuriministeriö on tehnyt osansa. Kun yliopistolaissa on annettu yliopistoille autonomia, mitä se sitten tarkoittaakin, niin OKM ei suinkaan ole halunnut luovuttaa valtaansa pois. Siksi OKM haluaa erilaisilla rahoituskuvioilla hallita yliopistoja ja niiden toimintaa. Kolmantena yliopistojen toimintaa haittaavana tekijänä näen sen, että perusrahoituksen jakamisen sijasta rahoitusta ohjataan yhä enemmän erilaisiin hankerahoituksiin, joilla päästään vaikuttamaan yliopistojen toimintaan. On kärkirahoitusta, profilointihankkeita, strategista rahoitusta, painopisteitä, visiotyötä jne. Näissä opetushenkilökunta pannaan tekemään erilaisia OKM:n ideoimia tempoilevia hankesuunnitelmia, joissa opettajien aikaa menee pois opetuksesta ja tutkimuksesta.
Yliopistojen perusrahoituksen osuus perusyksiköissä on liian pieni. Useat kokeellista tutkimusta tekevät professorit ja yliopistonlehtorit eivät pysty tekemään tutkimusta, kun ei ole rahoitusta kokeiden suorittamiseen. On hulluutta olla rahoittamatta rekrytoitujen opettajien perustyötä. Jokaiselle opettajalle pitäisi taata riittävä perusrahoitus, jotta hän voi hoitaa tehtävänsä. Tässä yhteydessä tärkeä kysymys on perusrahoituksen ja kilpailtavan rahoituksen suhde. Kuinka suuri kilpailtavan rahoituksen osuus pitäisi olla julkisessa rahoituksessa? Kaikille professoreille ja yliopistonlehtoreille kilpailtavaa rahoitusta ei riitä, joten perusrahoituksen osuutta kilpailtuun rahoitukseen pitäisi lisätä.
***
Miksi OKM:n virkamiehet ja poliitikot haluavat niin voimakkaasti ohjata tiedettä ja yliopistoja, vaikka se johtaa vain tieteen ja yliopiston turmelemiseen, on hyvä kysymys. Taustalla voi olla useita syitä. Yksi selitys voisi olla, että ymmärretään, että tiede ja tutkimus ovat keskeinen talouden ja hyvinvoinnin moottori. Siitä tehdään sitten yksinkertainen johtopäätös, että sitä ohjailemalla saadaan enemmän tehoja irti ja sitä kautta nopeita taloudellisia hyötyjä. Mutta tiede ja yliopisto eivät toimi näin. Tieteellisiä läpimurtoja tai innovaatioita ei voida ennustaa eikä pakottaa. Epäilen, että tieteen kehityksen ohjaaminen ei ole viisasta eikä se johda mihinkään hyvään. Kahlittu tiede polkee paikallaan, vapaa tiede menee menojaan.
Hannu Korkeala
Elintarvikehygienian emeritusprofessori, HY
