Irtisanomisen vaikeus – vai sietämätön keveys?

Suomen yliopistoyhteisöä ravistellut yliopistolaki tuli voimaan vuonna 2010. Yliopistolain mukaan yliopistot ovat joko julkisoikeudellisia laitoksia tai säätiöyliopistoja. Perinteiset opetus- ja tutkimushenkilöstön virat muutettiin toistaiseksi voimassa oleviksi työsuhteiksi. Uudistuksessa kiinnitettiin niukasti huomiota siihen, että muutoksen myötä yliopistolaisten työsuhdeturva heikkeni olennaisesti. ”Vanhassa yliopistossa” virkojen lakkauttaminen oli tarkoituksellisesti hankalaa. Virassapysymisoikeuden tehtävänä oli suojella tutkimuksen ja sanan vapautta. Sen sijaan tavanomaisen työsuhteen irtisanomiseen on riittänyt yksinkertainen perustelu: tuotannolliset ja taloudelliset syyt.

Ennen nykyisen yliopistolain voimaan tuloa irtisanomiset olivat suomalaisissa yliopistoissa poikkeuksellisia. Eduskuntavaalien jälkeen keväällä 2015 uusi Sipilän hallitus ilmoitti merkittävistä koulutukseen kohdistettavista budjettileikkauksista. Helsingin yliopistossa syksyllä 2015 käytyjen yhteistoimintaneuvottelujen tuloksena henkilöstön ”sopeuttamistarve” pyrittiin ratkaisemaan kerralla vuoteen 2020 mennessä. Lähes 900 henkilön vähentämisaikeesta ilmoitettiin syyskuussa 2015. Päätökset oli tehty hyvin pienessä piirissä. Edes yliopistokollegio ei saanut etukäteen tietää muuta kuin sen, että väen vähennykset ovat Suomen hallituksen säästötoimien vuoksi ”välttämättömiä”. Asiasta ei käyty mitään laajaa keskustelua yliopistoyhteisössä, eikä eri alojen tutkijaopettajien laajaa asiantuntemusta tiettävästi käytetty mitenkään hyväksi asiassa. Hallitus ja rehtori korostivat sitä, että vähennykset pyritään tekemään etupainotteisesti ja välttämään yt-prosessin toistuminen.

Yliopistolaiset saivat tietää yt-prosessista pääosin vasta median uutisoitua asiasta. Monet olivat shokissa tai suuttumuksen vallassa. Yliopistoon levisi pelon ilmapiiri. Pelon ilmapiirin keskellä keväällä 2016 yliopistokäänne-liike pyrki herättämään kriittistä keskustelua käynnistetyistä henkilöstövähennyksistä ja myös Suomen viime vuosien yliopistopolitiikasta. Nettiadressin allekirjoitti nelisen tuhatta yliopistolaista. Yliopistokollegio hyväksyi puheenjohtaja Markku Kulmalan esittämän ponnen demokratian palauttamisen tarpeesta. Ponnen kritiikki suuntautui keskitettyä johtamismallia vastaan, ja siinä vaadittiin toimenpiteitä yliopistokollegion aseman vahvistamiseksi.

Itse yt-prosessi toteutettiin kevään 2016 aikana. Prosessi oli sangen kivulias ja johti lukuisten työsuhteiden päättymiseen. Irtisanottujen määräksi ilmoitettiin kevään lopulla 371 henkilöä. Heidän lisäkseen eläkkeelle siirtyneiden, muulla tavoin vähennettyjen työsuhteiden ja määräaikaisuuksien lakkauttamisten seurauksena Helsingin yliopiston henkilöstön on arvioitu vähentyvän lähes 900 henkilöllä vuoteen 2020 mennessä. Kyseessä ovat Suomen yliopistohistorian suurimmat henkilöstövähennykset.

Lukujen taakse kätkeytyy paljon inhimillistä tuskaa, pettymyksiä ja pelkoa toimeentulon menettämisestä. Helsingin yliopisto koki kerta heitolla merkittävän mainetappion. Myös Aalto-yliopistosta ilmoitettiin irtisanottaviksi vuoden 2017 loppuun mennessä lähes puolitoistasataa henkilöä, joista 90 kuuluivat tutkimus- ja opetushenkilöstöön ja 51 muuhun henkilöstöön. Aallossa tehtiin nimenomainen päätös siitä, että professoreita ei irtisanota. Aalto-yliopiston henkilöstö tulee vähentyneeksi eläköitymisten, määräaikaisten työsuhteiden päättymisen ja muiden muutosten vuoksi vielä 130 henkilöllä vuoden 2018 loppuun mennessä. Yliopistolaisten kohtalo nostatti julkisuudessa myös vahingoniloa: vihdoinkin yliopistoissakin ihmiset saavat pelätä työpaikkansa menettämistä.

Helsingin yliopiston hallitus päätti professori Sarah Greenin aloitteesta pyytää professori Sue Scottin johdolla toimivalta kansainväliseltä ryhmältä raportin vuosien 2015-2016 tapahtumista. Lokakuussa 2017 julkistetussa raportissaan Scottin ryhmä kiinnittää huomiota siihen, että niin Helsingin yliopistossa kuin muissakin suomalaisissa yliopistoissa työskentelee pysyvissä työsuhteissa suhteellisen vähän akateemista henkilökuntaa ja näin ollen henkilöstöleikkaukset kohdistuivat ennen kaikkea hallintohenkilöstöön. Lisäksi lähes kaikki hallinnossa työskennelleet henkilöt joutuivat hakemaan työpaikkaansa uudelleen ja päätyivät monessa tapauksessa heikommin palkattuun tehtävään kuin missä olivat työskennelleet. Määräaikaisissa työsuhteissa ollutta henkilöstöä oli helppo vähentää: työsopimuksen päättyessä sitä ei yksinkertaisesti uusittu. Varsinkin monien tutkijanuran alku- ja keskivaiheessa olevien henkilöiden työsuhde päättyi juuri sillä tavoin.

Vakinaisesta henkilöstöstä irtisanottiin myös vuosikymmeniä yliopistoa ja suomalaista yhteiskuntaa palvelleita työtekijöitä. Raportin liitteen (iii) mukaan vuosina 2015-2020 irtisanottavista 371 henkilöstä 48 on kuulunut opetus- ja tutkimushenkilöstöön ja 323 muuhun henkilöstöön. Määräaikaista henkilöstöä vähennetään vuoteen 2020 mennessä kaikkiaan 160 henkilöä, joista 120 tutkimuksesta ja opetuksesta ja loput 40 muusta henkilöstöstä. Kun lisäksi lasketaan eläköityneet 235 henkilöä ja muulla tavoin vähennetyt 128 henkilöä, saadaan vuosien 2015-2020 henkilöstön kokonaisvähennykseksi 894 henkilöä.

Näin suuri henkilöstön vähennys maamme suurimmasta yliopistosta herätti tyrmistystä. Professori Scottin johtaman ryhmän raportissa palautetta antanut yliopistolainen kirjoittaa:

Olisin kaivannut henkilöstövähennyksille nyt esitettyjä parempia syitä ja perusteluja. Oliko todella välttämätöntä vähentää henkilöstöä niin nopeasti? Prosessi vahingoitti ja loukkasi ihmisiä, ja vaikuttaa siten myös tulevaisuudessa. Johdon ja akateemisen yhteisön välillä ei ollut vuoropuhelua. Tuhannen taalan kysymys kuuluu, miten palauttaa luottamus. (s. 15.)

Henkilöstöltä kerätystä palautteesta ilmeni myös, että monet Helsingin yliopiston työntekijät totesivat henkilöstövähennysten olleen huonosti perusteltuja ja toteutetun ilman johdon ja henkilöstön välistä dialogia. Vuoropuhelun puutteen nähtiin johtuvan hierarkkisesta johtamisesta. Ilman demokraattisia foorumeita ja elimiä ei voi olla aitoa dialogia. Nimetöntä palautetta antaneet yliopistolaiset kokivat henkilöstönvähennysprosessin johtaneen vakavaan luottamuspulaan. Lisäksi palautteessa tuotiin esiin yt-prosessin ja irtisanomisten läpinäkyvyyden puute, johtajuuden puute sekä irtisanottujen huono kohtelu. Monet palautetta antaneet olivat sitä mieltä, ettei Helsingin yliopisto ole enää ”meidän yliopistomme”.

Sanotaan, että Suomessa työntekijöiden irtisanominen on vaikeaa. Ainakaan kokemukset Helsingin yliopistosta vuodelta 2016 eivät tue millään tavoin väitettä. ”Viiden minuutin keskustelu, jossa työsuhteen päättyminen perusteltiin taloudellisin ja tuotannollisin syin.” Näin kuvailivat irtisanotut henkilöt dekaaneiden kanssa käymiään keskusteluita. Helsingin Sanomat uutisoi näyttävästi professori Heikki Hännisen tapauksesta vapunpäivänä 2016. Dramaattinen ja suorastaan vastenmielinen tarina kätkee taakseen kohtalon, jolla oli sinänsä onnellinen loppu. Professori sai myöhemmin työpaikan arvostetusta yliopistosta Kiinasta. Aivovientiä, voisi joku ajatella.

Irtisanottujen tarinat eivät yleensä ole iloisia eikä niillä ole aina onnellista loppuakaan. Tähän johtopäätökseen tulivat Matti Kortteinen ja Hannu Tuomikoski tutkiessaan työttömien tarinoita 1990-luvun laman jälkeisessä tilanteessa. Kirjassaan Työtön. Tutkimus pitkäaikais-työttömien selviytymisestä (Tammi 1998) he kuvailivat häpeän ja nöyryytyksen kokemuksia, jotka pahimmillaan johtivat ihmisten sosiaaliseen syrjäytymiseen. Irtisanottujen terveys, ihmissuhteet ja talous olivat kovalla koetuksella. Kortteisen ja Tuomikosken aineiston irtisanottu sisustussuunnittelijana työskennellyt yksinhuoltajanainen kuvaili tuntojaan:

Pomoni istahti vierastuolilleni paperi kädessään. Viininpunainen takki korosti hermostunutta punaa hänen kasvoillaan. Näin kuinka hän käänteli paperia käsissään ja asetti ne vihdoin työpöydälleni. Paperi. hiljaisuus. Outo nihkeys ilmapiirissä ja se näkinkuorimainen tyhjyys sisälläni. ’Tässä olisi kutsu tällaiseen tilaisuuteen.’ Hän työnsi paperia kasvojeni alle. Vaivautuneesti, yhä punaisena. Aluksi en ymmärtänyt mitä asia koski, luulin että kyseessä oli jokin osastopalaveri, vaikka tiesin ettei meitä koskaan kutsuttu henkilökohtaisella käynnillä. Katsoin paperia… ’aihe: TOIMEN LAKKAUTTAMINEN TALOUDELLISIN JA TUOTANNOLLISIN PERUSTEIN’. Ei voinut olla totta! Minä, perheellinen, ainoa tulonhankkija perheessä! Ei, en kerta kaikkiaan voinut uskoa sitä todeksi. (ss.30-31.)

Yliopistolaisten mahdollisuudet työllistyä nopeasti olivat alamaissa keväällä 2016, kun akateemiset työpaikat olivat kiven takana. Suomen hallitus oli leikannut paitsi yliopistojen rahoitusta niin myös tutkimusrahoitusta myöntävien Suomen Akatemian ja Tekesin budjetteja. Keväällä 2016 Acatiimi-lehdessä esitetyn arvion mukaan koko Suomen yliopistokentässä vähennettiin henkilöstöä lähes 3 900 työntekijällä.

On surullista todeta, kuinka niukkaa solidaarisuus yliopistolaisten keskuudessa lopulta oli. Selitystä voi etsiä pelon ilmapiiristä, joka Helsingin yliopistossa levisi vähitellen syksyllä 2015 ja keväällä 2016. Turhautuminen ja pettymys työnantajaan näkyy jossain määrin Sue Scottin ryhmän raportissa. Kriittisiä puheenvuoroja kyllä käytettiin niin yliopistokollegion kokouksissa kuin yksittäisillä foorumeillakin. Myös pienimuotoisia mielenilmauksia esimerkiksi ulosmarsseina järjestettiin. Osittain tyytymättömyys yliopistolaitoksen nykytilaan näkyi myös keväällä 2017 järjestetyn ensimmäisen yliopistolakon myötä.

Jotkut Helsingin yliopiston sittemmin jättäneet tutkijaopettajat uskalsivat kirjoittaa julki sen, mitä moni ajatteli. Tanskankielenopettajana toiminut ja sittemmin Yhdysvaltoihin tutkijaksi siirtynyt Claus Elholm Andersen kirjoitti terävässä Yliopisto-lehden kolumnissaan keväällä 2017 seuraavasti:

Kollegat ovat kertoneet, ettei heitä enää huvita olla töissä yliopistossa. On järkyttävää kuulla hallinnon työntekijöiltä, että he nykyään vihaavat työtään. Ja on ollut äärimmäisen turhauttavaa, kun opiskelijat ovat tulleet kysymään neuvoa opintoihinsa eikä minulla ole hallinnon keskittämisen jälkeen ollut aavistustakaan siitä, mihin olisin heidät ohjannut. Tämä on todellisuutta Helsingin yliopistossa vuonna 2017. (s. 35)

Myös irtisanotut uskaltautuivat puhumaan: heillä ei ollut enää menetettävää. Keväällä 2016 irtisanottu kulttuurimaantieteen professori Pauliina Raento arvosteli Ylioppilaslehden haastattelussa irtisanomisten toimeenpanoa, kriteerien puuttumista ja johtamisen laatua. Hän toimii nykyään professorina Tampereen yliopistossa. Hän höysti näkemystään mustalla huumorilla: ”Helsingin yliopistossa tuntuukin nyt siltä, että Kafka on kohdannut Brežnevin ja Tuntemattoman sotilaan Lammio on palkattu johtamaan”.

Vuoden 2016 irtisanomiset yliopistoissa on murheellinen vaihe Suomen yliopistohistoriassa. Yliopistot kärsivät työnantajina merkittävän mainetappion. Viime aikoina on Helsingin yliopistoonkin toki palkattu uutta henkilöstöä, mutta kevään 2016 tapahtumat jäävät todennäköisesti vaivaamaan monia. Voiko tapahtumista ottaa oppia? Ainakin irtisanomisten toimeenpano koettiin hyvin epäonnistuneeksi. Itse prosessi kesti lähes koko kevään 2016, siitä viestittiin sangen niukasti ja irtisanomisperusteet jäivät lopulta hämäriksi. On myös spekuloitu sillä, käytettiinkö irtisanomisia myös henkilöstöpoliittisesti ”hankalia” tai kriittisiä henkilöitä vastaan.

Osa uusista rekrytoinneista on varmasti ollut onnistuneita. Samaan aikaan kuitenkin Suomesta on lähtenyt runsaasti tutkijoita ulkomaille töihin esimerkiksi naapurimaahan Ruotsiin, jossa tutkimukseen ja koulutukseen on panostettu vahvasti. Varsinainen kestävyysvaje ja kilpailukyvyn romahdus liittyykin Suomen vähentyneisiin koulutus- ja tutkimusinvestointeihin verrattuna merkittäviin kilpailijamaihin. Tämä asetelma on huolestuttava, vaikka ei ajattelisikaan niin, että yliopistojen keskeisin tehtävä on tehostaa ja virtaviivaistaa toimintaansa sekä menestyä yhä kovemmaksi käyvässä kansainvälisessä kilpailussa.

Akuutin pelon ilmapiiri on vähitellen väistynyt. Luottamuksen palauttaminen vie kuitenkin pitkään. Voi vaan toivoa, että mahdollisimman monet yliopistoista irtisanotuista ovat löytäneet uuden työpaikan tai saaneet muulla tavoin merkityksen elämäänsä. Todennäköisesti monet heistä eivät enää ajattele kovin positiivisesti Helsingin yliopistosta. Vuoden 2018 lopulla Helsingin yliopistolla sanotaan panostettavan paljon henkilöstön hyvinvointiin. Toivottavasti sanat muuttuvat teoiksi. Ja toivottavasti tulevaisuudessa henkilöstöä kuunnellaan entistä paremmin ja heidän huolensa myös otetaan vakavasti.

Visa Heinonen

Kirjoittaja on kuluttajaekonomian professori Helsingin yliopistossa