Miksi demokratia ajettiin alas yliopistoissa?

Vuonna 2010 tuli voimaan yliopistolaki, jota opetusministeri Henna Virkkunen ja monet muut lain kannattajat hehkuttivat vuosisadan uudistukseksi. Hanke sisältyi Matti Vanhasen toisen hallituksen hallitusohjelmaan. Lain yksi tarkoitus oli irrottaa yliopistoja valtiosta. Yliopistoista tehtiin julkisoikeudellisia laitoksia tai säätiöyliopistoja. Niille luvattiin lisää autonomiaa, mutta toisin kävi, kuten viime vuosien tapahtumat ovat osoittaneet.

Tässä kirjoituksessa analysoin muutoksen taustoja ja vaikutuksia ennen kaikkea maan suurimman yliopiston, Helsingin yliopiston näkökulmasta. Keskitän huomioni siihen miten yliopistojen valtarakenteita muutettiin johtajavaltaiseen suuntaan. Tämä on ollut vuoden 2010 lain keskeinen vaikutus: yliopistodemokratia on korvattu johtamisen hierarkioilla.

Lain valmistelun yhteydessä edellytettiin, että muutoksista tehdään vaikutusarviointeja, joiden perusteella ongelmallisia kohtia tarvittaessa korjattaisiin. Yliopistolain vaikutusarviointeja onkin tehty, mutta niiden tulosten edellyttämiä johtopäätöksiä sen sijaan ei.

Etenen seuraavasti kronologisesti lain valmistelusta lain voimaantuloon ja voimassaolon vaikutuksiin. Pohdin myös, onko mahdollista muuttaa suuntaa tulevaisuudessa, voidaanko saada aikaan käänne demokratian suuntaan. Esille tulevien seikkojen valossa yritän lopuksi vastata otsikon kysymykseen, miksi laki säädettiin? Miksi demokratia on ajettu alas yliopistoissa?

Yliopistolain taustalla oli pitkä valmisteluvaihe monine raportteineen ja selvityksineen (ks. kirjoitukseni Tiede & Edistys-lehdessä). Tällaiset muutokset eivät ole olleet vain suomalainen ilmiö, vaan samansuuntaisia muutoksia oli tehty aikaisemmin monissa länsimaissa. Hallituksen esityksessäkin viitattiin muun muassa Englannin, Itävallan, Tanskan ja Japanin samansuuntaisiin reformeihin, joista oli hallituksen mukaan saatu hyviä kokemuksia.

Ehdotettuja muutoksia pidettiin välttämättöminä, jotta yliopistot voisivat reagoida riittävän nopeasti jatkuvasti muuttuvaan toimintaympäristöön. Esityksessä tosin jäi täsmentämättä ne konkreettiset muutokset, jotka nimenomaan vaatisivat ehdotetun kaltaista uudistusta. Sen sijaan painotettiin, että yliopistojen edellytetään jatkossa palvelevan entistä tehokkaammin yliopiston ulkopuolista yhteiskuntaa, ennen kaikkea taloudellista kasvua mm. tuottamalla innovaatioita.

Heikki Patomäki on kirjassaan Yliopisto OYJ (Gaudeamus, 2005) kuvannut osuvasti muutoksen taustalla ollut uusliberalistista ajattelua ja vaatimuksia määritellä julkishallinto uudelleen ”palveluiden tuottamiseksi”, jolle asetetaan samat menestyksen kriteerit kuin markkinayrityksille. Juuri tähän liittyy ajatus siitä, että yliopistoja pitäisi pystyä johtamaan suoraviivaisemmin ja tehokkaammin kohti asetettuja strategisia päämääriä. Yksi ongelma on yliopistolaisten muutosvastarinta: kollegiaaliset ja demokraattiset toimielimet voisivat hidastaa välttämättömäksi katsottujen linjausten ja muutosten tekemistä.

Yliopistolain taustalta löytyy ajattelumalli, jonka mukaan yhteisöstä irrotettu johto voi parhaiten toteuttaa yliopiston ”yleistä etua”. Yliopistoyhteisön jäsenet edustavat ”ahtaan partikularistisia intressejä”. Ulkopuoliset ja ammattijohtajat edustavat suurempaa viisautta ja näkemyksellisyyttä kuin yliopistolaiset.

Tällainen ajatus on täysin nurinkurinen. Myös ulkopuolisilla ja johtajilla on sidonnaisuuksia ja intressejä. Kuten on nähty, he ajavat erityistä agendaa, mikä kumpuaa heidän omista ja viiteryhmiensä eduista ja ideologioista. Juuri siksi johtajat ovat etääntyneet yhteisön arvoista ja näkemyksistä. Nyt puhutaan työhyvinvoinnista ja yhteisöllisyydestä, mutta tilanne on edelleen sama: johdon ja yhteisön näkemykset yliopiston roolista ja kehittämisestä ovat kaukana toisistaan.

Yliopistouudistus ei mennyt helposti – eikä myöskään ilman tiettyjä kompromisseja – läpi eduskunnassa. Eduskunnan perustuslakivaliokunta esimerkiksi sai julkisoikeudellisten yliopistojen hallituksia koskevaan sääntelyyn muotoilun, jonka mukaan yliopisto voi itse päättää, onko hallituksessa sisäisillä vaiko ulkoisilla jäsenillä enemmistö.

Perustuslakivaliokunta olisi myös halunnut säilyttää virkasuhteet professoreiden ja johtavien hallintohenkilöiden osalta. Hallitusrintama kuitenkin piti ratkaisevissa äänestyksissä ja professorit siirtyivät työsuhteisiin. Tällä säännöksellä oli olemaan merkitystä varsinkin vuonna 2016, kun yliopistojen henkilöstöä leikattiin. Tällöin myös professoreja irtisanottiin muun muassa Helsingin yliopistossa.

Uusi johtamisjärjestelmä käänsi valta- ja vastuusuhteet ylösalaisin. Päätösvalta keskitettiin yliopistojen hallituksille ja rehtoreille. Useimmissa yliopistoissa rehtorien ja alempien johtajien (dekaanit, laitosjohtajat) valinta siirrettiin yhteisöltä rehtoraatille ja yliopiston hallituksille.  Helsingin yliopistossa tosin dekaanien valinta säilyi tiedekuntaneuvostoilla vuoteen 2015. Monien tyytymättömyyden ilmaisujen jälkeen se palautettiin niille uudelleen vuoden 2017. Tämä osoittaa, että yhteisön vastarinta ei ole hiipunut kokonaan uuden johtamismallin aikana. Palaan tähän tarkemmin edempänä.

Toteutettu johtamisjärjestelmän muutos merkitsi 1990-luvun alussa toteutetun kolmikantaisen demokratian alasajoa. Uudistuksen julkilausuttuna tavoitteena oli tehostaa johtamista, tehdä riitä strategisempaa ja ”ketterämpää”. Taustalla oli myös ajatuksia siitä, että uuden mallin avulla yliopistoista saataisiin irti enemmän taloudellista ja muuta hyötyä yhteiskunnalle.

Kun yhteiskunnallisia ja oikeudellisia uudistuksia tehdään, on aina tärkeä tuoda esille, ketkä muutoksia kannattavat ja ketkä niitä vastustavat. Yliopistouudistus oli korostuneesti Vanhasen hallituksen kärkihanke. Mutta sen taakse asettuivat vahvasti myös yliopistojen rehtorit. Itse asiassa ilman heidän voimakasta myötävaikutustaan, uudistus olisi mitä ilmeisimmin kaatunut tai saanut muunlaisen sisällön.

Olisi liian kyynistä väittää, että 50-70 % palkankorotukset rehtoreille (ja palkankorotukset alemmille johtajille) vaikuttivat kannanmuodostukseen, mutta tosiasia on, että valtasuhteiden muutoksen myötä johtokerroksen palkat nousivat huikeasti. Muutoksia ainakin Helsingin ylipistossa pohjustettiin laajoilla konsulttien tarjoamilla koulutuksilla, joiden tavoitteena oli vaikuttaa siihen, että yliopiston johto olisi myötäsukainen uudistukselle. Siinä myös onnistuttiin, se on pakko myöntää.

Miten yliopistolain tavoitteet ovat toteutuneet ja miten uudistukset ovat vaikuttaneet yliopistoissa? Sekä kahdessa konsulttien tekemässä yliopistouudistuksen vaikutusarvioinnissa että eräissä muissa selvityksissä (Sue Scottin raportti Helsingin yliopistosta, 2017) on käynyt ilmi henkilöstön työhyvinvoinnin heikentyneen 2010 jälkeen – muista ongelmista puhumattakaan. Ongelmien perussyy on nimenomaan osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksien väheneminen. Tästä huolimatta opetus- ja kulttuuriministeriö ei suostu avaamaan laki demokratiaa lisääville uudistuksille.

Sittemmin henkilöstön leikkaukset ovat luoneet suoranaisen pelon ilmapiirin, joka näkyy selvimmin niissä yliopistoissa, joissa henkilöstöä vähennettiin eniten.  On syytä huomauttaa, että esimerkiksi Helsingin yliopistossa henkilöstön irtisanomiset toteutettiin prosessissa, joka monet mukana olleet pitävät amatöörimäisenä ja sen kohteeksi joutuneita nöyryyttävänä. Tiettävästi useita oikeudenkäyntejä on käynnissä ja vireillä ainakin professorien ja yliopistolehtorien irtisanomisten seurauksena.

Uudistusten kokonaissaldo onkin synkkää luettavaa. Lain eufemistiset tavoitteet eivät ole toteutuneet. Harvat asiat ovat tänään yliopistoissa paremmin kuin kymmenen vuotta sitten.

Lisäksi yliopistojen nykymuotoiset hallitukset ovat tuottaneet yliopistolaisille suuren pettymyksen. Vaikutusvaltaisia ulkopuolisia jäseniä valittiin hallituksiin luomaan yhteiskunnallista kosketuspintaa. Ei ole liioiteltua sanoa, että he eivät ole täyttäneet odotuksia. Ei ole näyttöjä siitä, että he olisivat puolustaneet aktiivisesti yliopistoja niiden talousahdingossa tai muutoinkaan.

Kokemus ainakin Helsingin yliopistosta on osoittanut heidän asettuvan miltei poikkeuksetta rehtorin tueksi henkilöstön ja yliopistoyhteisön hyvin perusteltuja näkemyksiä vastaan. Näiden kokemusten perusteella olisin valmis merkittävästi rajoittamaan ulkoisten jäsenten määrä yliopistojen hallituksissa.

Vuoden 2016 leikkauksia ei nielty purematta yliopistoissa. Maaliskuussa 2016 kymmenkunta professoria laati Helsingin yliopistossa yliopistokäänne-vetoomuksen, jonka allekirjoitti n. 4000 yliopistolaista. Yliopistokäänne-liike on jatkanut sen jälkeen verkostona, jolla on oma sivustonsa (Yliopisto2020.fi). Liikkeen aktiivit ovat julkaisseet kaksi yliopistopoliittista tekstiä, joissa on konkretisoitu yliopistoyhteisön muutostoiveita. Uusi yliopistolaki 2020 julkaistiin kirjana (Into 2016) ja ”Johtosääntö 2020” käänteen verkkosivuilla vuonna 2017. Nämä esitykset on rakennettu demokratian periaatteiden pohjalle. Ne tarjoavat mallin, jota niin eduskunta kuin myös muut yliopistot voivat hyödyntää.

On aika palata kysymykseen, miksi demokratia on ajettu alas yliopistoissa? Kysymys liittyy valtasuhteiden ja niitä heijasteleviin ideologisiin muutoksiin maailmalla ja Suomessa. Yliopistoja on yksityistetty ja niiden toiminnasta on tehty yhä välineellisempää ja kaupallisempaa. Yliopistot mielletään talouden vetureiksi, joille asetetaan vaatimuksia entistä lyhyemmällä aikajänteellä. Kysymys on samaan aikaan valtion menojen karsimisesta ja kohdentamisesta uudelleen.

Kuvatun kaltainen politiikka on lyhytnäköistä. Se unohtaa yliopistojen sivistystehtävän. Mutta se ei ole optimaalista myöskään taloudellisten ja muiden tavoitteiden kannalta. Tieteellinen tutkimus on kollektiivista toimintaa, jossa ei tunneta pikavoittoja. Yliopistojen kukoistus edellyttää riittävän pitkäjänteistä ja turvattua rahoitusta ja sen lisäksi riittävän osallistavaa ja demokraattista päätöksentekojärjestelmää, jossa yliopistoyhteisön jäseniin aidosti luotetaan.

Kysymys on myös siitä, millainen painoarvo demokratialle annetaan yhteisten asioiden hoitamisessa.

Jukka Kekkonen

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professsori; Helsingin yliopiston hallituksen jäsen 2010-2014, 2016-. Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu Nya Argus-lehdessä ruotsiksi (luettavissa tästä).