Yliopiston pääomittaminen ei ole oikea vastaus

6.4.2021 | Heikki Patomäki

Yliopiston pääomittaminen ei ole oikea vastaus

Viime vuosikymmen oli yliopistoille huono. 2010-luvun leikkaukset ja yliopistoindeksin poistot johtivat toimintojen karsiutumiseen ja rapautumiseen. Kaikkiaan HY:n henkilökunta on vähentynyt jonkin verran, mutta todelliset vaikutukset ovat tulosta monista prosesseista.

Yhtäältä leikkausten vaikutuksia perustoimintoihin on voitu kompensoida lisäämällä jäljelle jääneen henkilökunnan tosiasiallisia työtunteja tai alentamalla standardeja. Toisaalta asiaa ei ole auttanut, että samaan aikaan resursseja on käytännössä siirtynyt perustutkimuksesta ja –opetuksesta lyhytaikaisiin projekteihin, johtamiseen, viestintään, mainontaan, konsultointeihin, työelämähankkeisiin, yritysyhteistyöhön, start uppeihin, ulkoisen rahoituksen hankintaan ja erilaisten profilointien tuloksena syntyneisiin määräaikaisiin verkostoihin ja keskuksiin (joita moni yliopistolainen kutsuu tuttavallisesti “himmeleiksi”).

Myöskään leikkausten kokonaismäärästä ei ole helppoa tarjota tarkkaa rahamääräistä lukua, koska kyse on ajallisista prosesseista, joissa virtoja ja varantoja joutuu arvioimaan suhteessa siihen, mitä olisi tapahtunut, jos tämä tai tuo päätös olisi jätetty tekemättä tai tehty toisin. Myös esimerkiksi inflaatio pitäisi ottaa laskelmissa huomioon. Karkeasti kuitenkin HY:n perusrahoituksen osalta voi sanoa, että 2015-16 leikkausten vaikutus nykyhetkeen mennessä lienee ollut €70-100 miljoonaa vuodessa. Lisäksi tulevat ns. apteekkikompensaation poisto €30 miljoonaa ja aiemmat indeksileikkaukset, jotka lienevät luokkaa €20 miljoonaa.

Sanna Marinin hallitus aloitti kautensa palauttamalla lakimääräisen yliopistoindeksin, mutta muu lisärahoitus hupenee kasvaviin opiskelijamääriin ja “elinikäiseen oppimiseen”. Vanha käytäntö jatkuu: rahaa otetaan pois perustoiminnoista ja jaetaan uudelleen hakemuksesta joihinkin valtion haluamiin erityiskohteisiin. Myös profilointi ja sen sellaiset jatkuvat entisellään. OKM:n rahoitusmalli on muuttunut mikromanageroinniksi. Rahoitusmallilla ja muilla ohjausmuodoilla puututaan pikkutarkasti toimintoihin. Yliopistojen omassa harkinnassa olevien perustoimintojen kannalta ajateltuna myös Marinin hallituksen kokonaissaldo näyttää selvästi negatiiviselta.

Julkinen rahoitus on siis kaikkiaan muuttunut aiempaa epävarmemmaksi ja ehdollisemmaksi. Yhtäältä autonomia onkin alkanut vaikuttaa yksipuolisesti yliopiston johtoportaan “vapaudelta” toteuttaa ulkopuolisia pyrkimyksiä, jotka tulevat paitsi ministeriöstä niin myös esimerkiksi EK:sta. Toisaalta HY:n johdossa on näyttää kehkeytyneen ajatus yliopiston pääomittamisesta, varsinkin kun myös Suomen hallitukset ovat jo vuosia tukeneet sen suuntaisia pyrkimyksiä. Valtio on ajanut yliopistoja keräämään lahjoitusvaroja. Leikkausten sivussa se on tarjonnut rahaa pääomittamiseen.

HY:n sisällä pääomittamistavoite henkilöityy kvestori Marjo Berglundiin. Yliopistolain 14§:n mukaan yliopiston “hallituksen tehtävänä on päättää yliopiston toiminnan ja talouden keskeisistä tavoitteista, strategiasta ja ohjauksen periaatteista”. Hallitus on keskustellut talousasioista esimerkiksi sijoitustoiminnan periaatteiden yhteydessä, mutta ei tietääkseni ole tehnyt nimenomaista julkilausuttua päätöstä periaatteellisesta linjasta tai pidemmän aikavälin tavoitteista.

Kun yliopiston talouspitoa tarkastelee eri puolilta, vaikutelmaksi muodostuu suhteellisen nopeasti, että ensisijaisena tavoitteena todella on taseen vahvistaminen eli pääomittaminen ja lopulta yliopiston irrottaminen julkisrahoituksesta. Toisin sanoen HY:tä oltaisiin yksityistämässä myös taloudellisessa mielessä ja todennäköisesti myös muuttamassa säätiöyliopistoksi.[1] Epäselvää kuitenkin on ketkä tämän tavoitteen jakavat ja kuinka selkeästi artikuloitu se on.

Taseen vahvistuminen ei itsessään ole huono asia. Kuitenkaan taseen vahvistamisen seurauksia ei ole punnittu. Käsite vaihtoehtoiskustannus soveltuu tässä hahmottamaan tilannetta. Tietyn valinnan vaihtoehtoiskustannus kertoo, mistä valinnan tehnyt päätöksentekijä joutuu luopumaan, kun hän päättää käyttää rajallisia voimavarojaan valitsemansa vaihtoehdon toteuttamiseksi.

Väännän rautalangasta ja yksinkertaistan, jotta perusongelma tulisi mahdollisimman selkeästi esille. Oletetaan, että erilaisten mekanismien kautta HY siirtää 100 miljoonaa euroa vuodessa HY:n konsernin pääomittamiseen (käytännössä kiinteistöosakeyhtiön (HYK) lainojen poismaksamiseen sekä rahastojen osake- ja korkosijoituksiin). Tosiasiallinen summa lienee jonkin verran pienempi ja koostuu ainakin HYK-vuokrista (ehkä €50 miljoonaa vuodessa)[2], lahjoitusvarojen tuotoista (nykyään vain 3% tuotoista tilitetään, mikä ei riitä kustannusten kattamiseen, ja ilmaa on myös vaadituissa summissa)[3], sekä sijoitustuotoista[4]. Tämä kaikki on enimmäkseen poissa perustutkimuksesta ja -opetuksesta, vaikka jossain rajallisessa määrin kyse on myös rakennuskannan vaihtamisesta rahoituspääomaan. Vuotuinen summa vastaa suurta osaa kaikista 2010-luvun leikkauksista ja niiden kasautuvasta vaikutuksesta HY-budjettiin.

Jotta valtion perusrahoitus saataisiin korvattua pääomatuotoille 4%:n tuottoasteella, kasautunutta pääomaa pitäisi olla yli 10 miljardia. Olettaen, että kasassa on nyt yksi miljardi, niin rautalankamallini vauhdilla hanke irrottaa HY valtiorahoituksesta kestäisi 90 vuotta. Tosiasiassa pääomittamistahti on hitaampi. Vuonna 2010, kun HY:n talous itsenäistyi, tasearvo oli 1,37 miljardia. Summa on kasvanut 10 vuodessa 1,66 miljardiin eli kymmenessä vuodessa tasearvo on kasvanut vain 0,3 miljardilla. Tällä vauhdilla hanke irrottaa HY valtiorahoituksesta kestää ainakin 300 vuotta. Tämä on mitä ilmeisemmin liian pitkä aika myös vaikkapa kvestorin näkökulmasta.

Aikaa voidaan lyhentää kolmella tavalla:

  • Pääomittamistahtia voidaan yrittää kiristää ja leikata vielä enemmän toiminnasta (esim. tuntiopetus, josta useat tiedekunnat ovat täysin riippuvaisia, täytyy lopettaa, sillä säästetään €5 miljoonaa vuodessa – tätä kvestori on ehdottanut moneen kertaan). Jonkin verran kärjistäen, tämä on Ceaușescun Romanian tie: pitkäaikainen kurjistamisen kierre.
  • Yksityistä rahoitusta voidaan yrittää lisätä. Äkkiä katsoen ehkä houkuttelevin tapa toteuttaa tämä merkittävässä mittakaavassa olisi ottaa käyttöön lukukausimaksut korkealla tasolla. Esimerkiksi €5000/vuosi kertaa 30000 opiskelijaa toisi €150 miljoonaa vuodessa (ymmärtääkseni nykyinen rehtoraatti olisi maksujen kannalla ja seuraava oikeistohallitus voi hyvinkin lähteä edistämään työelämäprofessori Vesa Vihriälän johtaman ekonomistityöryhmän esitystä). Kuitenkin oletus, että valtio pitäisi perusrahoituksen ennallaan lukukausimaksuista huolimatta, on epärealistinen. Todennäköisempää lienee, että jos valtio hyväksyy lukukausimaksut, vastaavasti perusrahoitusta vähennetään.
  • Valtio voi pääomittaa yliopistoa. Käytännössä tällaista pääomittamista on aiemmin toteutettu niin, että valtion omaisuutta on yksityistetty tai myyty ja varoja on annettu yliopistolle ehdollisesti niin, että yliopiston pitää ensin kerätä yksityisiä lahjoitusvaroja, jotta se saisi valtion rahaa. Jos tavoitteena on rahoittajista riippumaton yliopisto, niin tämä tie itse asiassa kaksinkertaistaa ulkoisen riippuvuuden.

Karkea arvioni on, että jos kaikki kolme lisäkeinoa – mukaan lukien kurjistamisen syventäminen – pystyttäisiin ottamaan maksimaalisesti käyttöön, ja lisäksi jos tavoitteena ei olekaan julkisen perusrahoituksen korvaaminen kokonaan vaan ainoastaan suurelta osin, niin jonkinasteiseen omavaraisuuteen perusrahoituksen osalta voitaisiin päästä ehkä joskus 2060 vaiheilla. Todennäköisempää kuitenkin on, että tavoitteeseen päästäisiin esimerkiksi vasta vuonna 2200.

Millainen maailma on silloin? Kuten realistinen yhteiskuntateoria ja tulevaisuudentutkimus tietää kertoa, tulevaisuus on monin osin avoin ja tietomme siitä epävarmaa.[5] Kvestori ja muut taloussuunnittelijat näyttäisivät perustavan näkemyksensä ekstrapolaatioon (jos siihenkään missään systemaattisemmassa mielessä). Mitä ilmeisemmin oletus on, että julkisen alasajo jatkuu vielä vuosikymmeniä ellei peräti vuosisatoja eteenpäin, vaikka esimerkiksi The Economist kirjoittaa jo nyt, että “the era of big government being over appears, itself, to be over”. Oletus on siis radikaalisti epävarma jo lyhyellä aikavälillä. Vaikka onkin mahdollista arvioida erilaisten skenaarioiden todennäköisyyksiä, emme tiedä vallitsevaa talouspoliittista suuntaa edes 10 vuotta eteenpäin.

Pääomittamishankkeesta ei ole käyty avointa julkista tai tieteellistä keskustelua eikä yliopiston hallitus ole tietääkseni tehnyt asiasta mitään selkeää päätöstä. Minulle on myöskin hieman epäselvää, mitä kvestori tai kukaan muukaan tätä projektia ajava haluaisi tehdä sillä talousautonomialla, mikä toimenpiteiden (1)-(3) avulla ehkä saavutettaisiin 2060 mennessä?

Kuulen enemmän puhetta kilpailukyvystä, innovaatioista, start upeista, kestävästä kehityksestä, syväjohtamisesta, profiloinneista, yritysyhteistyöstä ja rahasta kuin totuudesta, vapaudesta, demokratiasta, kritiikistä, oppimisesta, hyvinvoinnista, oikeudenmukaisuudesta tai sivistyksestä.

Joka tapauksessa kaikki keinot (1)-(3) ovat ongelmallisia. Ensinnäkin yliopiston kurjistaminen epävarman tulevaisuuden vuoksi on ristiriitainen projekti. Yliopisto ei ole vain taloudenpitoa, vaan olennaista on ihmisten usko, luottamus ja motivaatio sekä heidän kykynsä, joiden kehittymistä kunnolliset fasiliteetit edesauttavat. Kehitys on polkuriippuvaista: nykyiset valinnat heijastuvat kauaksi tulevaisuuteen. Toiseksi lukukausimaksut eriarvoistavat ja muuttavat koulutuksen merkitystä julkisesta yksityiseksi hyväksi. Ne johtavat kaupallistamiseen ja hyödykkeistämiseen ja vahvistavat jo nyt vallitsevaa “opiskelijat asiakkaina” ajattelua. Ne voivat johtaa myös suoranaiseen korruptioon. Kolmanneksi, en myöskään kannata valtion omaisuuden myymistä, yliopistojen tekemistä riippuvaisemmiksi yksityisistä lahjoituksista tai yliopistojen finansialisaatiota.

On olemassa paljon yksinkertaisempi tapaa vähentää riippuvuutta ministeriöstä: muutetaan rahoitusmallia. Tässä on yksi mahdollisuus (sama malli löytyy myös Uusi yliopistolaki 2020 kirjasta). OKM:n rahoitusmallin muuttamista ei tarvitse odottaa 50-200 vuotta. Jos yliopistomme johto aktiivisesti nostaisi julkisuudessa esille rahoitusmallin ongelmia, muutos voisi toteutua nopeastikin.

Tilanne on se, että melkein kaikki tiedekunnat ovat vakavissa talousvaikeuksissa ja niiden ydintoiminnat uhattuina. Humanistisen tiedekunnan vaikeudet ovat saaneet eniten julkisuutta esimerkiksi musiikkitieteen kohtalon vuoksi (ks. esim. tämä), mutta harva tietää, ettei tiedekunta tällä erää maksa edes vastaväittäjien matkoja väitöstilaisuuksiin. Humanistisen tiedekunnan tuntiopetus on ajattu alas ja parikymmentä rekrytointia on jäissä. Samaten esimerkiksi valtiotieteellisessä viisi professoria on eläköitymässä eikä rahaa uusien palkkaamiseen ole. Tilanne näyttäisi olevan samankaltainen muuallakin, myös monissa erillislaitoksissa.

Työtilojen vähentämisestä saatavat säästöt ovat pitkälti illuusio (ks. analyysini), mutta silti säästö- ja leikkauspyrkimykset näkyvät yliopistolaisten arjessa kouriintuntuvalla tavalla. Sama pätee amanuenssien poistamiseen, hallinto- ja tukihenkilökunnan vähentämiseen ja tuntiopetuksesta leikkaamiseen. Jo pelkästään HY:n omalle kiinteistöyhtiölle maksettavia vuokria laskemalla voitaisiin taata jatkuvuutta yliopiston perustoimintoihin, joihin valtion perusrahoitus ja lahjoitusvarat on myös tarkoitettu. Yliopiston tehtävä ei ole kasata pääomaa vaan opettaa ja tutkia.

Tiedekuntien ja erillislaitosten ahdinko ei johdu ainoastaan maan hallitusten tekemistä leikkauksista ja OKM:n linjauksista. HY:n oma taloudenpito syventää ahdinkoa suuresti.

Heikki Patomäki

Kirjoittaja on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa ja yliopistokollegion jäsen.

 

VIITTEET

[1] Helsingin yliopiston strategiaan (“Helsingin yliopiston strategia 2021–2030: Tieteen voimalla – maailman parhaaksi”) tuli maininta sitoutumisesta julkisoikeudellisen yliopiston malliin: “Uudistamme toimintaamme neljän kampuksen pohjalta. Jatkamme julkisoikeudellisena yliopistona”. Tämä maininta nousi hallituksen sisäisten jäsenten keskuudesta juuri sen vuoksi, että pyrkimys kohti säätiöyliopistoa on alkanut vaikuttaa niin ilmeiseltä (sekä tähän liittyvien Tampereen kokemusten herättämien pelkojen vuoksi). Ks. myös kirjoittamani vaihtoehtoinen strategia yliopistolle.

[2] Suurin osa HYK-menoista on pelkästään laskennallisia. Yliopisto maksaa sisäisiä vuokria noin €80 miljoonaa vuodessa. Kiinteistöjä pitää yllä Helsingin yliopiston kiinteistöpalvelut Oy, jonka liikevaihto on noin €20 miljoonaa. HYK:n keräämään osuuteen sisältyy kiinteistövero, joka on osa juoksevia kuluja. Poistot ja voitot (joista HYK kaiken lisäksi maksaa €5 miljoonaa vuodessa veroina, mikä sekin on tarpeetonta) muodostavat yhteensä noin €40 miljoonan euron kokonaisuuden. Poistoilla voidaan kirjata fiktiivisiä, laskennallisia tai oletettuun “kulumiseen” liittyviä asioita kuluiksi. Mitä korkeammat poistot, sitä vähemmän voittoja näkyy kirjanpidossa. Poistojen tahti on ollut €20 miljoonaa vuodessa – samaa suuruusluokkaa kuin voitot. HYK soveltaa rakennusten osalta tasapoistoja enintään 30 vuoden aikana, mikä tarkoittaa että rakennus, jonka pitäisi kestää 100 vuotta, poistetaan taseessa kokonaisuudessaan 30 vuodessa. HYK maksaa lainoja pois epätavallisen nopeaan tahtiin, vaikka siihen ei olisi mitään tarvetta, sekä harjoittaa yli-investointeja erityisesti tilaohjelman puitteissa. Esimerkiksi vain 10 vuotta sitten remontoitu Metsätalo (Unioninkatu 40) remontoidaan taas, jotta yliopistolaiset saadaan laitettua monitoimitiloihin ja yhteiskonttoreihin. Tässä kokonaisuudessa voi olla ilmaa jopa €50-60 miljoonaa vuodessa. HYK on erillinen osakeyhtiö, jonka perustiedot löytyvät täältä. Sen hallituksessa ovat mukana kiinteistöalan neuvonantajayritys Catella Property Oy:n toimitusjohtaja Erkki Hakala, Bird & Bird asianajotoimiston kiinteistöt ja infrastruktuuri –ryhmän vetäjä Jaakko Hietala, sekä kiinteistöyhtiöiden hallitusammattilainen Niina-Maarit Nurminen. HY:tä edustavat kvestori, kiinteistöjohtaja Teppo Salmikivi ja mikrotaloustieteen professori Hannu Vartiainen.

[3] Vuodesta 2018 alkaen HY on maksanut lahjoitusvaroista professuurien kustannuksiin vain 3% vuodessa. Riippumatta tosiasiallisesta tuotosta jollakin aikavälillä rahastoille kirjataan vain 4%:n vuotuinen tuotta, josta yksiköt saavat käyttää 3%. Tämä tarkoittaa, että lahjoitusprofessuureja ei voida enää hoitaa lahjoitusvarojen tuotoilla, vaan n. 1/3 katetaan toimintamenoista. Näin konserni siirtää rahaa pois toiminnasta ja kasaa rahoituspääomaa. Nykyään HY myös ottaa suoraan lahjoituspääomasta ison viipaleen. Tämän vuoksi professuuriin vaadittava pääoma nostettiin pari-kolme vuotta sitten €2,5 miljoonasta €3,4 miljoonaan. On epäselvää, ovatko vallitsevat käytännöt edes laillisia. Jos tietty lahjoitus tulevine tuottoineen on sovittu käytettäväksi kokonaisuudessaan jonkun alan tutkimukseen (tai opetukseen), niin silloin rahan käyttö väärään tarkoitukseen merkitsee sopimusrikkomusta. Lisäksi jos keskushallinto, joka pitää lahjoitusta hallussaan, antaa siitä tiedekunnalle palkanmaksuun vähemmän varoja kuin tarvitaan, eli tiedekunta joutuu uhraamaan professorin palkan maksuun perusrahaansa, niin tällaisessa tilanteessa lahjoittajan perusteltuja odotuksia on todennäköisesri loukattu. Lahjoittajan tarkoitus tuskin on ollut se, että suoraan lahjoituksen vuoksi ko. tiedekunnan rahoitusasema heikkenee, ja säästyvät varat yliopisto käyttää johonkin aivan muuhun tarkoitukseen.

[4] Sijoitustoiminnan ja varainhankinnan voitto oli vuonna 2019 noin 50 miljoonaa euroa. Vuosi 2020 näyttää olleen vielä parempi ja olen kuullut puhuttavan jopa 19% tuottoasteesta. Vuoden 2020 tilinpäätös vahvistetaan yliopistokollegiossa toukokuussa 2021 (olen kollegion professorijäsen edustaen valtiotieteellistä tiedekuntaa). Kollegiolla ei kuitenkaan ole vallitsevan lakitulkinnan mukaan valtaa hylätä tilinpäätös ellei lakia ole suoranaisesti rikottu ja siinäkin todistamisen taakka näyttäisi olevan yksittäisellä kollegion jäsenellä. Vrt. blogini aiemmista kamppailuista aiheesta.

[5] Olen käsitellyt ajan ontologiaa ja tulevaisuuden tutkimuksen metodologiaa lukuisissa julkaisuissa, esimerkiksi “Realist Ontology for Futures Studies”, Journal of Critical Realism, (5):1, 2006, pp.1-31; “On the Complexities of Time and Temporality: Implications for World History and Global Futures”, Australian Journal of Politics and History, (57):3, 2011, pp.339-352; “Praxis, Politics and the Future: A Dialectical Critical Realist Account of World-Historical Causation”, Journal of International Relations and Development, (20):4, 2017, pp.805-825; ja “Reflexivity of Anticipations in Economics and Political Economy”, in R.Poli (ed.) Handbook of Anticipation. Theoretical and Applied Aspects of the Use of Future in Decision Making, Springer: Cham, first online December 2018, DOI: https://doi.org/10.1007/978-3-319-31737-3_16-1; print edition 2019, pp. 555-80.

By | 2021-06-16T10:01:27+00:00 April 6th, 2021|

About the Author: