Johdon toiminnan apologiaa

Johdon toiminnan apologiaa

30.12.2016 | Jukka T Kekkonen

 

Dekaani Kimmo Nuotion blogikirjoitus, jossa hän kiistää pelon ilmapiirin olemassaolon yliopistolla, tarjoaa oivallisen mahdollisuuden jatkokeskusteluun vallan keskittämisen vaaroista ja demokratian puutteen vaikutuksista yleensä ja erityisesti Helsingin yliopistossa massiivisten ja huonosti perusteltujen leikkausten jälkeen. On kuitenkin syytä lähteä liikkeelle muutaman vuoden takaa.

Monet ongelmat, joiden syövereissä nyt olemme, palautuvat hallitusohjelmaa seuraten väkisin läpi runnattuun Yliopistolakiin (2009) ja sitä täydentäviin yliopistojen johtosääntöihin. Ne ovat tuoneet yliopistoille, viimeisenä Helsingin yliopistoon (2014), vallan keskittämiseen perustuvan johtamisjärjestelmän, joka on osoittautunut yliopistoyhteisön toiminnan kannalta todella haitalliseksi. Nimenomaan uusi johtamisjärjestelmä on pääsyy yhteisön työhyvinvoinnin huononemiseen ja pelon ilmapiirin syntymiseen.

Olisi ihmeellistä, jos ylimitoitetut irtisanomiset ja henkilöstön vähentäminen ei lisäisi pelkoa epävarmuuden ohella. Pelon ilmapiirin olemassaolon todistaminen on tosin erittäin vaikeaa, kun pelkoja ei eksplikoida ainakaan yliopistojen johtoportaalle, jossa asiat nähdään ruusunhohtoisen optimismin valossa. Monet jäljempänä esille otettavat indikaattorit, puhumattakaan yliopistolaisten puheista, viittaavat kuitenkin siihen suuntaan, että väitteelle pelon ilmapiirin synnystä on perää.

Nuotion puheenvuoro osoittaa itse asiassa todeksi molempien yliopistolain vaikutusarviointien (2013, 2016) päätuloksen, jonka mukaan yliopistojen johto (tässä mukaan lukien myös dekaanien taso) on etääntynyt yhteisön perustyötä tekevien kokemuksista ja näkemyksistä. Kuilu on revennyt valitettavan suureksi. Meillä on selvästi kahden kerroksen väkeä.

Pahinta asiassa on kuitenkin se, että erityisesti oman yliopistomme ylin johto kiistää ja vähättelee näitä havaintoja, joita tukevat myös työhyvinvointikyselyt, joita on tehty joka toinen vuosi Helsingin yliopistossa. Ne kertovat korutonta kieltä yhteisön pahoinvoinnin lisääntymisestä. Kysymys ei ole vain viimeisen vuoden tapahtumista, vaan sama trendi (henkilöstön vähentäminen, vallan keskittäminen johtajille, yhteisön jäsenten vaikutusvallan väheneminen) on jatkunut useita vuosia.

Johto ei myöskään halua uskoa sitä, kuinka vähäinen uuden, vallan keskitykseen perustuvan johtamisjärjestelmän kannatus on Helsingin yliopistossa. Se ei näy potentiaalista johtamisen legitimiteettikriisiä.

Ylin johto korostaa sen sijaan mielellään sitä, että ”yliopistossa on erilaisia mielipiteitä”, muttei suostu tunnustamaan, miten epätasaisesti mielipiteet jakautuvat yhteisössä.

Yliopistolain uudistuksen yhteydessä (kolmessa eri kyselyssä) vähintään kolme neljäsosaa kyselyihin vastanneista professoreista vastusti demokratian kaventamista ja vallan keskittämistä. Näitäkin tuloksia aikanaan silloinen johto vähätteli vedoten siihen joukkoon, joka ei ollut vastannut kyselyihin. Oman arvioni mukaan nämä eivät kuitenkaan suhtautuneet ainakaan sen myönteisemmin uudistuksiin kuin kyselyyn vastanneet. Pikemminkin yleensä ”nukkuvien” on arvioitu olevan keskimääräistä kriittisempiä!

Ylin johto on sivuuttanut kevyesti myös alaistensa antamat häkellyttävän alhaiset arvosanat johtamisen onnistumisesta. Tässä olisi peiliin katsomisen paikka.

Perustava ongelma ylimmän johdon retoriikassa on se, että se ei halua lainkaan puhua valtasuhteista yliopistolla. Kuitenkin se, kuka (ketkä) päättää mistäkin, on aivan ratkaiseva seikka yhteisön toiminnan näkökulmasta. Siksi johtosääntö on yliopistolain ohella niin tärkeä – sekin määrittelee valtasuhteita yhteisössämme. Siis sitä, onko meillä demokratiaa ja missä määrin.

Valtasuhteiden erittelyn sijasta yliopistomme johto seuraa puheissaan konsulttiretoriikkaa, jossa toistuvat muun muassa sellaiset eufemistiset ilmaisut kuin ”vuorovaikutteiden ja johtamisen uudet foorumit”, ”osallistava johtaminen” ja nyttemmin ”jokaisen vastuu” yhteisön hyvinvoinnista tyyppiset korulauseet.

Ensin mainitut johtamisen luonnehdinnat ovat jääneet täysin ontoiksi korulauseiksi. Kuulemiset ja keskustelut voivat olla hyödyllisiä tiedonkulun kannalta, mutta niillä ei pystytä paikkaamaan vajetta vaikutusmahdollisuuksissa, kun johtajat kuitenkin tekevät päätökset oman tahtonsa mukaan.

”Jokaisen vastuu” puolestaan on tyhjää puhetta, jos sitä ei suhteuteta itse kunkin valta-asemaan yhteisössä. Jokaisen vastuu viittaa hiukan samaan kuin 1990-luvun politiikassa käytetty onneton puhetapa, jossa jokaisen suomalaisen sanottiin olevan vastuussa pankkikriisistä ja maata kourineesta talouslamasta.

***

Nykyiseen johtamismalliin on rakennettu sisään ajatus siitä, että yliopiston hallitus, jossa on vahva ja eri tieteenalojen partikulaarisista intresseistä ”riippumaton” ulkopuolinen edustus ja sen valitsema rehtori, kykenevät parhaiten löytämään yhteisön edut ja oikean toimintatavan erityisesti vaikeita ratkaisuja tehtäessä. Tulokset puhuvat puolestaan.

Samaa logiikkaa seuraten, johto voi pyytää apua ylemmältä taholta, opetus- ja kulttuuriministeriöstä, jos yliopistojen ”ongelmia” ei kyetä ratkaisemaan omin voimin. Aika moni yliopistojen johtoon kuuluva on apua anonutkin ministeriöstä! Ministeriön yläpuolella on tosin vielä sitäkin viisaampi päättävä elin, maan hallitus, joka katsoo määritelmän mukaan asioita koko maan edun ja myös tulevien sukupolvien näkökulmasta!

Tällainen ajattelu on syvästi yliopiston autonomian, asiantuntiorganisaation toimintaperiaatteiden ja perustavien demokratian prinsiippien vastaista.

***

Kaikki yliopistolla ja Suomessa ei kuitenkaan ole yhtä synkkyyttä – vaikka peiliin katsominen ja tosiasioiden tunnustaminen on aina oikean analyysin lähtökohta. Suomi on maailman demokraattisimpia maita, jossa oikeusvaltio toimii.

Meidän yliopistomme on suurenomainen instituutio, jossa on äärimmäisen ammattitaitoinen ja sitoutunut henkilöstö.  Valitettavasti sen toimintaa on pahasti rampautettu viime vuosina vallan keskittämiseen perustuvalla johtamismallilla.

Mikään puu ei kuitenkaan kasva taivaaseen. Nykyinen suunta voidaan kääntää; muutos parempaan on mahdollinen. Yliopistokäänne-vetoomus kokosi nopeasti 4000 allekirjoittajaa. Muutoksen mahdollisuutta ennakoi vahvimmin yliopistokollegion ponsi (31.5.2016), jossa edellytetään yliopistokollegion aseman vahvistamista ja hallituksen jäsenten aidon vastuunalaisuuden toteuttamista. Kollegion aseman vahvistaminen merkitsisi ensi askelta vallan keskityksen purkamisen suuntaan. Muutoksen askelia olemme kehitelleet ja perustelleet teoksessa Yliopistolaki 2020 (Into Kustannus, 2016).

***

Kirjoituksensa lopussa Nuotio julistaa solidaarisuutta tänä vuonna kovia kokeneille akateemisille kollegoille Turkissa. Hienoa lukea tällaista. Yliopistokin on heräämässä.

Tiedeakatemiain neuvottelukunnan ihmisoikeuskomiteassa (jonka puheenjohtaja olen) olemme jo vuosia yrittäneet alan kansainvälisen verkoston kautta vaikuttaa Turkin ohella mm. Kiinan, Irakin, Syyrian ja Egyptin yliopistojen vainottujen tutkijoiden asemaan.

Suomen yliopistot ovat toistaiseksi kaukana siitä aktiivisuudesta, jota esimerkiksi Saksan ja Norjan yliopistot ovat tässä globaalisen vastuun kysymyksessä osoittaneet. Tässä on eräs alue, jossa oma yliopistomme voisi jatkossa aktivoitua ja jonka taakse yliopistolaiset varmasti olisivat laajalla rintamalla valmiit asettumaan.

 

Jukka Kekkonen

By | 2017-10-02T07:48:52+00:00 December 30th, 2016|

About the Author: