26.4.2018 | Heikki Patomäki
Vanha valta voitti – mitä on odotettavissa?
Yliopiston virallinen tiedote on niukkasanainen. ”Helsingin yliopiston hallitus on valinnut professori Jari Niemelän Helsingin yliopiston rehtoriksi viisivuotiskaudelle 2018–2023.” Toimikausi alkaa uuden lukuvuoden käynnistyessä elokuussa.
Mitä tiedämme Niemelästä ja hänen yliopistopoliittisista näkemyksistään? Emme paljonkaan. Hän ei kai ole julkaissut yliopistopolitiikasta mitään, ei edes blogeja, eikä hän myöskään vastannut yliopistokäänteen kyselyyn (vain hän ja entinen rehtori ja vararehtori jättivät vastaamatta). Kyselyssä Niemelän pääteltiin kuuluvan nykylinjan kannattajiin, mutta nimenomaista tietoa hänen ajatuksistaan ei juuri ole.
Niemelä toimii tällä hetkellä kestävyystieteen instituutin HELSUSin johtajana. HELSUS on juuri perustettu tiedekuntien välinen yksikkö, joka edustaa Kolan kauden yhtä keskeistä pyrkimystä hajottaa vakiintuneiden oppiaineiden ja tiedekuntien asema – tietenkin monitieteisyyden ja ilmiöpohjaisuuden nimissä. Kestävyystieteen tutkimuskohde on toki sinällään tärkeä.
TUHAT-tietokannan perusteella Niemelä on osallistunut muun muassa laatuvalvontajärjestelmän auditointiin ja Bologna-prosessin toimeenpanon evaluaatioon. Niemelän julkaisujen otsikoissa vilahtelee sellaisia aikakaudellemme luonteenomaisia termejä kuten ”haaste” ja ”sidosryhmät”.
HS-uutisen mukaan Niemelän päämääränä ”on nostaa Helsingin yliopiston tutkimuksen ja yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen laatu kansainväliselle kärkitasolle, mutta siihen tarvitaan motivoitunutta henkilöstöä”. Näin Niemelä näyttää sitoutuneen vallitsevaan oppiin kilpailukyky-yliopistosta: pyritään ”kärkeen” tai ”huipulle”. ”Huippu”-metaforalla on monia vallan vaikutuksia (analyysista ks esim tämä). Esimerkiksi jos tavoitteeksi asetetaan vain pärjääminen kuvittelun kautta rakennetun yliopistokilpailun edes jossakin lajissa, niin se johtaa helposti vaatimukseen voimavarojen keskittämisestä niille kentille ja yksiköille, joissa on tullut menestystä.
Niemelä on ollut 14 vuotta dekaanina ja siten elimellinen osa yliopiston johtokerrosta sinä aikana kun vapauden, sivistyksen ja demokratian ihanteet on korvattu uushierarkioilla ja amerikkalaistyylisellä liiketoimintajohtamisella. Sosiologi Dave Elder-Vass käyttää käsitettä ”normipiiri” kuvaamaan mekanismeja, jotka ajavat ihmisiä oppimaan standardisoituja kategorioita ja seuraamaan standardisoituja käytäntöjä. Sosiaalinen ryhmä, jonka kanssa yksilö vuorovaikuttaa, koostuu paitsi konkreettisista yksilöistä niin myös mielikuvituksen kautta yleistetystä ja laajennetusta normipiiristä.
Normin mukaisesta toiminnasta kehittyy tendenssi, jonka muut pyrkimykset ja tendenssit voivat toki konkreettisissa tilanteissa ylittää. Niemelä esimerkiksi toteaa puolikriittiseen sävyyn, että ”puheet ilmapiirin huononemisesta on pakko ottaa tosissaan, eli pitää luoda hyvä ilmapiiri ja parantaa hyvinvointia ja yhteisöllisyyttä”. Yhteisöllisyyden parantaminen on kuitenkin viime aikoina tarkoittanut lähinnä pieniä viihderahastoja ja kilpailupalkintoja.
Kaikki me olemme alttiita sosiaalisille mekanismeille ja normipiirit ovat myös positiivisen sosiaalisen oppimisen perusta. Ongelmaksi normipiirien voima muodostuu esimerkiksi silloin kun organisaatioita johdetaan standardisoitujen kategorioiden ja käytäntöjen pohjalta, ilman että alistetaan vallitsevien normien mukaisia käsityksiä ja teorioita tieteelliselle ja julkiselle kritiikille. Tästä ei ole pitkä matka ryhmäajatteluna tunnettuun ilmiöön.
Rehtoriksi pyrkineiden joukosta löytyy muitakin kuin Niemelä, jotka ovat ajan myötä omaksuneet johdon normien mukaisia käsityksiä, kategorioita ja käytäntöjä. Normipiirien lisäksi on olemassa valikointimekanismeja, jotka testaavat henkilöiden kykyä mukautua vallitsevaan kieleen ja vallitseviin käytäntöihin silloin kun johtajia valitaan. Mitä enemmän järjestelmä toimii ylhäältä-alas kaavalla, ja mitä enemmän valikointi alistetaan asiantuntijajärjestelmille, jotka testaavat ihmisten valmiutta olla ”johtajia” annetuissa puitteissa, sitä vahvempi tämä valikointivaikutus on. Valikointivaikutuksen tiedostamisesta ei ole pitkä matka opportunismiin. Rehtoriehdokas voi esimerkiksi ryhtyä kannattamaan tiedekuntien yhdistämisiä, tai koulutustason yleistä alentamista, ilmaistakseen ”yhteistyökykyään”.
Yliopistoyhteisön selvä enemmistö suhtautuu nykyjohdon normiajatteluun ja -käytäntöihin kriittisesti. Tämä näkyy uudessa yliopistokollegiossa, joka pari viikkoa sitten ilmaisi yksimielisesti ja selkeästi haluavansa vaihtaa sekä nykyisen johdon että johtamistavan. Se on näkynyt myös yliopiston hallituksessa, joka on prosessin eri vaiheissa ollut vahvasti jakautunut rehtorin valintakysymyksessä, osan vaatiessa selkeää muutosta (ks esim tämä). Niemelän valinta tarkoittaa kaiken perusteella, että 2010-luvulla vallinnut meno jatkuu.
Varmaa on, että rehtorin valinnasta on äänestetty. Mielenkiintoista olisi tietää, miten äänet ovat tarkkaan ottaen jakautuneet? Jos äänestys on ollut edes kohtuullisen tasainen, lienee todennäköistä, että hallituksen ulkopuoliset jäsenet ovat käytännössä ratkaisseet kamppailun Niemelän ja vakiintuneen vallan normien hyväksi. Sukupuolikysymys on toisaalta voinut monimutkaistaa äänestysasetelmaa. Niemelän valinta tarkoittaa, että 400-vuotinen miesvaltaperinne jatkuu, vaikka tehtävään olisi löytynyt pätevämpi nainen.
Salailu on yksi vuoden 2010 yliopistolain tuottamista patologioista. Äänestämistä koskevan salailun verhon takana hallituksessa istuvat sisäiset ja ulkoiset ”edustajat” voivat tehdä mitä tahansa ilman vastuu- ja tilivelvollisuutta. Toinen nyky-yliopiston patologia on päätöksentekovastuun osittainen ulkoistaminen Mercuri Urvalin kaltaisille konsulttiyhtiöille, joiden palkkioilla voitaisiin helposti palkata pysyviä työntekijöitä yliopiston elintärkeisiin tehtäviin. Oikea yliopisto toimii julkisuusperiaatteen pohjalta ja luottaa yhteisönsä jäsenten arviointikykyyn.
Kaikkein suurin ongelma liittyy kuitenkin siihen, että yliopistomme kannalta keskeisissä päätöksissä ulkopuoliset edustajat voivat olla niin ratkaisevassa asemassa. Yliopistokäänteen ehdotus on muuttaa lakia myös tältä osin. Ulkopuoliset voisivat muodostaa korkeintaan 25% yliopistojen hallituksista. Yliopistot voisivat lisäksi itse päättää olla ottamatta hallituksiinsa ensimmäistäkään ulkopuolista.
